SYNTYNYT 4. HEINÄKUUTA (1989)

Sota ei lopu koskaan pyörätuoliin joutuneen veteraanin elämässä Oliver Stonen Vietnam-trilogian keskimmäisessä ja parhaassa osassa. Rauhanaktivisti Ron Kovicin muistelmien valkokangasversio merkitsi Top Gunin kiiltokuvapojalle paluuta Henkeen ja vereen -elokuvan ristiriitaisempiin näkyihin militarismista ja sen seurauksista.

***

”I am the living death

the memorial day on wheels

I am your yankee doodle dandy

your john wayne come home

your fourth of July firecracker

exploding in the grave” (Ron Kovicin kirjan motto).

“Oliver Stone’s Born on the Fourth of July may be the most incisive indictment to date of the American adventure in Vietnam because it spends little time on scenes of battlefield atrocity and focuses instead on the ideological character underlying not just American policy in Vietnam but American society overall, particularly in the decade or so before the war.” (Christopher Sharrett).

“Like Kovic, some combat soldiers turned into war protestors. On that subject Stone ventures into new territory. Born was the first popular film to deal seriously with the antiwar movement.” (Jack E. Davis)

Oliver Stone luopui Platoonin omaelämäkerrallisesta jatko-osasta Ron Kovicin elämänvaiheiden kuvauksen hyväksi siksi, että hän katsoi ikä- ja veteraanitoverinsa kohtalon edustavammaksi.

Kovic lähti katolisen työväenluokan ja pikkukaupungin taustastaan merijalkaväkeen ja Vietnamiin lapsuuden ja nuoruuden unelmien pohjalta, taistelemaan kommunismia vastaan ja vapauden puolesta niin kuin toisen maailmansodan sankarit Audie Murphy todellisuudessa ja John Wayne elokuvissa. Kohtalokkaiden erehdysten takia hän syyllistyi naisten ja lasten sekä viimein oman korpraalinsa surmaamiseen. Sitten hän haavoittui jalkaan mutta jatkoi sotimista, kunnes Vietcongin luoti halvaannutti hänet loppuiäksi rullatuolipotilaaksi.

Kotiin palanneelta Kovicilta meni vuosia ennen kuin hän radikalisoitui Vietnamin sodan vastustajaksi, aktivistiksi. Hänen kirjansa Born on the Fourth of July on rajun rehellinen tuskan huuto ja raivoisa protesti koko sitä valheiden ideologiaa vastaan mikä johti amerikkalaisten Vietnam-interventioon. Aihe luontui Oliver Stonelle kuin nyrkki silmään.

Kovicin avustamana Stone oikoi kirjan syklisen (Vietnamista alkavan ja Vietnamiin päättyvän) ”traumarakenteen” suoran kronologiseksi ja lineaariseksi 20 vuoden esitykseksi. Samalla Kovicin dokumenttia osittain fiktionalisoitiin: tyypilliseen tapaansa Stone otti dramaattisia vapauksia historiaan nähden. ”Elokuvasta tulee tarina Amerikan Vietnam-sotilaasta, joka tietyssä mielessä kuoli käydessään kuohitsevaa sotaa vieraalla maalla ja palasi nousemaan kuolleista käymällä toista sotaa uuden miehistymisen puolesta omassa maassaan.” (Don Kunz)

Kiinnostavaa kyllä Stone jätti Kovicin koulutuskokemukset Parris Islandilla käsittelemättä – varmaan siksi että Stanley Kubrick oli Full Metal Jacketissa havainnollistanut ne vaiheet niin lopullisen tuntuisesti. Kronologisen oionnan kautta Ron Kovicin tarinaan siunautui alkutekstiä positiivisempi, kohottavampi sävytys. Henkilöistä tuli ilmeisiä edustavia hahmoja, pahimmillaan stereotyyppejä, mikä haittaa etenkin Kovicin (s. 1946) massapequalaisen (Long Islandilla, New Yorkissa) lapsuuden ja nuoruuden kuvausta 1950-luvun keskivaiheilta lähtien. Kaikki mitä Stone näyttää on vertauskuvallista ja arkkityyppistä, yleistä opettavuuteen asti, esimerkkiä hysteerisestä isänmaallisuudesta ja sen vaikutuksesta idealistiseen viattomaan nuoreen mieleen. Ronin äidistä kasvaa tukahduttavan ja kastroivan ideologian henkilöitymä (toisin kuin Kovicin kirjassa), joka hirviönä on rinnastettavissa kylmän sodan ”momismin” hurjimpaan ilmestykseen amerikkalaisessa elokuvassa, Angela Lansburyn esittämään Eleanor Iseliniin John Frankenheimerin Mantsurian kandidaatissa.

Pasifistisena protestina Syntynyt 4. heinäkuuta vertautuu ensimmäisen maailmansodan kuvauksiin Länsirintamalta ei mitään uutta, Särkynyt sävel ja Sotilaspoika. Dalton Trumbon romaani on tärkeä todistuskappale Ron Kovicille, ja kirjaa (samoin kuin Erich Maria Remarquen klassikkoa) väläytellään Stonen elokuvassakin. Toisen maailmansodan invalidikohtalot – Laivaston sankari, Parhaat vuodet, Miehet – ovat nekin Stonen työn olennaisia edeltäjiä, samoin Vietnamissa selkäydinvammautunutta ja kotimaassa sodanvastustajaksi kääntynyttä veteraania naisen näkökulmasta (jos kohta miehen, Hal Ashbyn, ohjaama) tähyävä Katkera paluu.

”For Ron Kovic, rehabilitation and reintegration after Vietnam represent the worst years of his life. His experience in the Bronx Veterans Hospital makes finding peace with the permanence of his “half-dead” body more difficult. The rat-infested, filth-ridden facility, the uncaring orderlies, and the uncertain physicians are a chilling opposite to the efficient, antiseptic VA hospital depicted in Brando’s [!] The Men.” (Jack E. Davis).

Kirjallisuutta:

Jack E. Davis: “New Left, Revisionist, In-Your-Face History: Oliver Stone’s Born on the Fourth of July Experience”, FILM & HISTORY 28:3-4/1998, 6-17.

Pauline Kael: FOR KEEPS (1996)

Norman Kagan: THE CINEMA OF OLIVER STONE (1995)

Don Kunz: “Oliver Stone’s Film Adaptation of Born on the Fourth of July: Redefining Masculine Heroism”. Teoksessa Don Kunz (toim.): THE FILMS OF OLIVER STONE (1997), 159-177.

Christopher Sharrett: “Born on the Forth of July”, CINEASTE XVII:4/1990, 48-50.

Robert Stone: “Oliver Stone’s USA, THE NEW YORK REVIEW OF BOOKS XLI:4/February 17, 1994, 22-24.

Tony Williams: “Oliver Stone: Less That Meets the Eye”, CINEACTION 29/1992, 40-55. (Tämä on epämiellyttävän inttävä ja reduktiivinen teksti, jossa on kuitenkin teräviäkin pointteja.)

–  Matti Salo (1998)

Norman Mailer ei ole yleisesti tunnettu kiltteydestä. Kuitenkin hän intoutui sanomaan Stonen elokuvan yhdestä kohtauksesta tai jaksosta varsin kauniisti:

”In one of the best scenes ever filmed in any American movie, Willem Dafoe and Tom Cruise, marooned in their wheelchairs on a clay-dirt road in clay-red Mexican mountains, commence to argue over who has actually shot a baby in Vietnam and who is merely pretending to have it on his conscience. Before the verbal duel is over, each is spitting in the other’s face. The wheelchairs tangle, fall over, and the two paraplegics wrestle on the ground, enraged that the other will not believe that, yes , I am guilty of a greater horror than you. Tumbling down together into a gully, they lie half-conscious in the dust, helpless to move, and never are we more aware of their broken spines. That scene captures as much of the war in Vietnam as did Coppola’s Valkyrie ride helicopters in Apocalypse Now.” (“Footfalls in the Crypt”, VANITY FAIR February 1992, 76-81, 108-109.)