VAPAUDEN AAVE (1974)

Vapauden aave oli Buñuelin lempielokuvia. Paradoksit alkavat heti alussa, jossa Goyan maalaus herää eloon ja espanjalaiset julistavat: ”Eläköön kahleet!” Lennokkaat jaksot vaihtuvat toisiinsa noudattaen vain sattuman logiikkaa. ”Kyse on vääjäämättömästä etsinnästä, sattumasta, henkilökohtaisesta moraalista ja mysteeristä, jota tulee kunnioittaa” (Buñuel).

***

Kelpo surrealisti Luis Buñuelille, joka on koko ikänsä pyrkinyt järkyttämään yleisöä eikä miellyttämään sitä, Porvariston hillitylle charmille myönnetty Oscar lienee ollut viimeinen pisara liiallisessa hyväksyttävyydessä. Hän lienee päättänyt kaihtaa uusimasta virhettä. Silti Vapauden aaveessa on useita episodeja, jotka ovat vastustamattoman hauskoja katsoipa niitä miltä kannalta tahansa: Liisa ihmemaassa -henkinen jakso, jossa kadonnut tyttö osallistuu omaan etsintäkuulutushaastatteluunsa; tyylikkäät illalliset joissa pöydän ääreen on pystytetty toiletit ja joissa vieraat piipahtavat nolostellen klosetteihin (”C’est occupé!” – ”Oh, pardon!”) nauttimaan sooloaterioita. Elokuvassa on myös pirullisia koomisia heittoja: esimerkiksi lääkärin tarjotessa järkyttyneelle potilaalle tupakkaa tämän saatua kuulla sairastavansa parantumatonta syöpää.

Mutta kokonaisuutena katsoen pilleriä on vaikeampi niellä kuin Porvariston hillityssä charmissa. Sen perusteema – aterian nauttimisen vaikeus – oli riittävän tuttu uhkakuva yleisön kuljettamiseksi takana vaanivien vaarallisempien vihjausten yli. Vapauden aaveessa Buñuel käyttää täsmälleen samaa keskeytetyn narratiivin  tekniikkaa (emme esimerkiksi ikinä saa kuulla salaperäisen kirjeen sisältöä tai selitystä ”kadonneen” lapsen löytymiseen) mutta jättää paljon syvempiä kuiluja keskeytyskohtiin ja vaihtaa tematiikkaa niin täydellisesti, että yleisö jää aina aluksi roikkumaan epätietoisuuteen. Aivan samoin hän teki itse asiassa jo Kulta-ajassa, ja täsmälleen samat motiivit palaavat esiin uudessa elokuvassa. Ihmismieltä riivaavat voimattomat yritykset tulla toimeen Marxin ”vapauden aaveen” kanssa; se on taistelukenttä, jossa hyökkäyksen kohteina ovat seksiä, politiikkaa ja uskontoa koskevat sovinnaiset asenteet. Nämä kolme teemaa esitellään johdannossa, jossa espanjalaiset ylpeinä torjuvat tarjouksen vapautua sorrosta huudollaan ”Vivan las Cadenas!” (”Eläköön kahleet!” tai ”Alas vapaus!”) ja jossa kirkon uskonnollinen ilmapiiri tekee niin syvän vaikutuksen ranskalaiseen upseeriin, että ”l’amour foun” vallassa hän antautuu rakkaussuhteeseen ruumiin kanssa.

Siirryttäessä johdannosta itse elokuvaan kohtaamme pikku tytön, joka saa ”kauniita kuvakortteja” muukalaiselta jollaisten kanssa hänellä ei pitäisi olla mitään tekemistä. Vanhempien järkytys ei liity kuviin itseensä (jotka kuvaavat turistinähtävyyksiä) vaan heidän tapaansa katsella niitä. Se miltä asia näyttää on tärkeämpää kuin mitä se on – tämä ”porvarillinen” asenne ilmenee elokuvassa monin tavoin, selvimmin toiletti-illallisilla ja kiikarikiväärimurhaajan ihannoinnissa. Lapsen isän luona vierailee painajaisessa kukko, surupukuinen nainen, pyöräilevä postimies ja strutsi. Kukko ilmentää itsevarmaa uskoa; nainen tuo ilmi kuoleman ja seksuaalisuuden (ja uskonnon) arvoituksellisuuden; postinkantaja tuo totuuden; ja strutsi hautaa päänsä hiekkaan. Elokuvan lopussa, kun lain ja järjestyksen edustajat ilmestyvät innoissaan tukahduttamaan verisesti kapinaa eläintarhassa sama strutsi tuijottaa kameraan kuin pohtien olemmeko me katsojat haudanneet päämme hiekkaan vai olemmeko myöntäneet elokuvassa esitellyn tekopyhyyden paraatin (turmeltuneiden munkkien, gerontofiilisen pojan, jne.) takana olevan totuuden…

– Tom Milnen mukaan (Monthly Film Bulletin, February 1975) AA 1994