RIDDLES OF THE SPHINX (1977)

Feministisen elokuvateoreetikon Laura Mulveyn yhdessä Peter Wollenin kanssa luoma kokeellinen elokuva haastaa perinteiset kerronnan muodot ja pyrkii luomaan feminististä elokuvakieltä. Ikivanha tarina Thebaa terrorisoineen sfinksin ja Oidipuksen kohtaamisesta yhdistyy pohdintoihin äitiydestä patriarkaalisessa yhteiskunnassa.

Torstain 13.4. näytöksen alustaa mediatutkija ja sukupuolentutkimuksen professori Anu Koivunen. Alustuksen kesto on n. 15 min.
Koska Oodin kahvila ehtii näytöksen aikana sulkeutua, halukkaat voivat torstain näytöksen jälkeen jatkaa keskustelua alustajan kanssa Oodin lähistöllä sijaitsevassa kahvilassa/baarissa. Jatkopaikka tarkentuu.

***

Riddles of the Sphinx rakentuu seitsemästä numeroidusta osasta, joista pisin on keskeinen neljäs osa: ”Louise’s story told in 13 shots”. Toisessa osassa ”Laura talking” Laura Mulvey selittää elokuvan tarkoituksen ja sisällön. Oidipus-tarinassa (naispuolinen) sfinksi istuu kaupungin ulkopuolella uhmaten sen kulttuuria, asettaen kyseenalaiseksi sen arvot väijymällä ja tappamalla ohikulkijoita. Näin sfinksin äänestä tulee elokuvan kertova ääni, joka saattaa kyseenalaiseksi naisten yhteiskunnallisen aseman ja sijoittaa henkilökohtaisen jokapäiväisen kokemuksen mytologiseen yhteyteen.

Patriarkaalisissa yhteiskunnissa eräät olennot jätetään huomiotta. Laura Mulveylle ja Peter Wollenille Sfinksi edustaa tätä unohdettua tai tukahdutettua elementtiä tutussa Oidipus-tarinassa ja elokuvan motivoi juuri hänen kyselevä äänensä, vuoroin valittava, vuoroin tuhoava mutta pohjimmiltaan arvoituksellinen. Kyseessä on tietysti poliittinen kannanotto, mutta aiheen luonne ja kaikkien vastausten häilyvyys tekevät siitä enemmän vaimennetun ja lyyrisen kuin aggressiivisen; elokuva on myös väsymättömästi luonteeltaan kyselevä ja pohtiva, sillä kotoisia ja henkilökohtaisia aineksia kehystävät elokuvantekijöiden havainnot ja viittaukset feminiinisyyden mytologiseen perustaan.

Mulveyn mukaan äidin ja lapsen suhde kuuluu feministisen diskurssin vähiten tutkittuihin aiheisiin. Feminismi on usein merkinnyt äitiyden kieltämistä, esimerkiksi Simone de Beauvoirin tapauksessa. Elokuvan neljännessä osassa, sen varsinaisessa ”tarinassa” käsitellään juuri tätä: Louisella on lapsi ja hänet on kuvattu liian omistavasti siihen kiintyneenä. Keittiö ja lapsen makuuhuone ovat hänen maailmansa, kertomuksen ensimmäinen ulkokuva on tuskin edes ulkokuva, sillä se näyttää Louisen näkökulmasta, verhojen läpi kuvan poistuvasta aviomiehestä. Hänen työnsäkin on ”naisten työtä”. Tarinan päätös ei tarjoa mitään ratkaisua, vain lisää kysymyksiä, kun Louise lukee Maxinen päiväkirjassaan kertomaa unta, joka on käsittämätön paitsi heijastuksena naisen kuvasta, samalla tavalla, kun huoneen monet peilit heijastavat naisen kuvaa.

Tässä vaiheessa kysymykset siitä, muodostavatko naiset sorretun luokan vai onko kapitalismi heidän sortonsa alusta, sulautuvat laajempaan kysymyksenasetteluun, tutkimukseksi alitajunnasta myytin läpi nähtynä. ”Voiko olla alitajunnan politiikkaa?”, kysyy ääni. Sosiaalinen elämä antaa Louiselle identiteetin, mutta viime kädessä hänet määrittelee se konstruktio, johon aina kuuluu Sfinksin ääni, joka puhuu hänelle sisäpuolelta ja ulkopuolelta, kysyy kysymyksiä, joihin ”elämä” ei anna vastausta.

Riddles of the Sphinx on rakennettu Louisen tarinan varaa kuin pyramidi ja sen peilikuva. Juuri ulkoiset osat antavat Louisen tarinalle sen ulottuvuudet, joita vailla se jäisi yhdeksi arkielämän kertomukseksi muiden joukossa. Elokuvan ”Palapeliloppu” saa katsojan tiedostamaan, missä määrin me olemme tehtyjä merkityksistä, joita meidän on pakko rakentaa tai jotka on rakennettu meille valmiiksi. Mulveyn ja Wollenin elokuvan rakentama merkitys ei ole mielivaltainen, vaikka se ajoittain näyttääkin etäiseltä suhteessa siihen mitä useimmat pitävät jokapäiväisenä kokemuksena.

– Jill Forbesin (Monthly Film Bulletin, June 1977) & Geoffrey Nowell-Smithin (Sight and Sound, Summer 1977) mukaan