Haikeamielinen kunnianosoitus Michael Powelille kertoo kuolevan isänsä (Dirk Bogarde viimeisessä osassaan) luokse vielä kerran matkustavasta, aikuistumaan kieltäytyneestä freelance-kirjailijatyttärestä. Birkinin kiitelty kypsän kauden hedelmä valmistui ohjaaja Tavernierin kanssa ”kurinalaisesti improvisoiden”.

***

Nimensä mukaisesti Daddy Nostalgie on nostalgiaa eli menneisyyden kaihoa henkivä kuvaus tyttären isäsuhteesta, ja laajemmin ottaen perhe- ja avioelämän salaisuuksista hieman ennen totuuden hetkeä eli isän lähestyvää kuolemaa. Kyseessä on kaksikielinen yläluokan perhe, johon kuuluu englanti­lainen isä, ranskalainen äiti ja heidän keski-ikää lähenevä tyttärensä, miehestään ja pojastaan erossa elävä elokuvakäsikirjoittaja. Daddy Nostalgie rakentuu heidän suhteidensa jännitteille tyttären matkustaessa Parii­sista parin viikon ajaksi vanhempiensa luo Rivieralle. Michael Powellin muistolle omistettu elokuva on keskeiseltä teemaltaan läheistä sukua Tavernierin aikaisemmalle työlle Sunnuntai maalla (1984), jossa tytär niin­ikään vierailee kuolemaa odottavan isänsä luona. Aihe näyttää Tavernierille läheiseltä ja on hyvin henkilökohtainen hänen entiselle vaimolleen ja vakituiselle käsikirjoittajalleen Colo Tavernier O’Haganille.

Isän sairaus ja lähestyvä kuolema antavat kaikupohjan tyttären mielenliik­keille ja muistoille, kuten myös arkisille kitkoille, piintyneille kaunoil­le ja peloille sekä ristiriitaisille tunteille. Tytär ei pääse eroon hyljeksityn lapsen roolistaan. Sillä vaikka isä sai hänet ”nauramaan ja unelmoimaan”, jotakin on peruuttamattomasti menetetty. Isä on kadottanut yhteyden läheisiinsä, äiti rohkeutensa elää. Tytär taas haluaisi Peter Pan -elämänsä jatkuvan loputtomiin. Oikeastaan kaikki kolme ovat vanhoja lapsia, lapsellisella tavalla kateellisia toisilleen toisten pienistä avuista. Samalla he ovat kykenemättömiä auttamaan toisiaan, vaikkeivät varsinaisesti pahantahtoisia olekaan.

Vaikka asetelmassa on tuttuuden ja pysähtyneisyyden makua, lähestymistavas­sa on sekä hartautta että uskaliaisuutta, sellaista luottamusta yksinker­taisten asioiden voimaan joka pelastaa paljon. Huolekasta vuoropuhelua tukevat Tavernierin toteutuksen, näyttelijätyön, kuvien ja äänten täsmälli­syys, vivahteikkuus. Paljon ei tapahdu, kaikkea ei sanota eikä näytetä, mutta mikä jää tapahtumatta ja sanomatta on tässä elokuvassa yhtä tärkeää kuin näkyvä ja kuuluva. Kuvausvaiheen työmenetelmä oli eräänlaista ku­rinalaista improvisointia. Ohjaaja ja näyttelijät ovat todistaneet, että elokuvan annettiin muuttua ja kehittyä. Kun näyttelijöiden tulkinnan kautta tuli uusia, huomiota vaativia vivahteita, seuraavissa kohtauksissa niiden annettiin muokata työtä.

Tytärtä esittävällä Jane Birkinillä on takanaan yli 20 vuoden ura, mutta vasta keski-ikäisen naisen rooleissaan hän näyttää kypsyneen: viime vuosina hän on elokuva elokuvalta tulkinnut mitä raskaimpia tunteita heittäytymät­tä piehtaroimaan niissä. Isän tulkki Dirk Bogarde, 68-vuotias englantilai­nen virtuoosi, ei ennen tätä osaansa ollut esiintynyt elokuvissa 12 vuoteen. Kun Tavernier sai hänet houkuteltua ennenaikaiselta eläkkeeltä ja kirjojen kirjoittamisen iloista takaisin kameran eteen hän näyttelee vilpittömästi, keskittyneesti ja hienovaraisesti.

– Sakari Toiviaisen (1990), Helena Yläsen (1990) ja muiden lähteiden mukaan.