Watersin fiftarikulttuuria romantisoivassa musikaalikomediassa diinarijengin kapteeni ihastuu kilpailevan nuorisojoukkion pomon heilaan. Nimekkäästä näyttelijäensemblestä (mm. Johnny Depp, Susan Tyrrell, Iggy Pop, Traci Lords…) huolimatta nostalginen komedia floppasi lippuluukulla, mutta on saavuttanut vankan kulttisuosion.

***

Vuonna 1954 Baltimoren nuoriso oli jakautunut kahteen ryhmään: ”squares” ja ”drapes”. ”Oli vaikeaa samastua kumpaankaan ryhmään kahdeksanvuotiaana”, John Waters muistelee. ”Ja kun olin vähän vanhempi noiden tyyppien kulta-aika oli jo mennyt. Tiesin olevani ’square’, mutta halusin kiihkeästi olla ’drape’. Kotikatuni varrella asui muuan ’drape’, jota kaikki naapurit vihasivat. Kunnioitin häntä mielettömästi saadessani tietää, että hän oli nuorisorikollinen. Hänet pidätettiin, ja se oli minusta todella jännittävää.”

Kun John Watersin hyvä ystävä ja ”sankaritar” Divine kuoli vuonna 1988 hänen urallaan päättyi kokonainen genre. ”Divinen kuoltua ei tullut enää kysymykseen, että antaisin naiseksi pukeutuneelle miehelle elokuvassani pääosan. Siinä ei olisi ollut mitään mieltä. Divine oli paras”. ”’Drapes’ olivat ensimmäisiä tuntemiani kapinallisia, ja Cry-Babysta tuli ensimmäinen ’poikaelokuvani’. Se oli minun kannaltani järkevää, koska olin aina halunnut tehdä elokuvan tuosta aikakaudesta. Yksi päämotiiveistani koko elokuvassa oli oivallus, että nuorisorikollistarinat ovat lähes ainoa genre, jota ei ollut vielä satirisoitu.” Kun oli aika miettiä pääosan esittäjää John Waters tajusi, ettei hän tuntenut ajankohtaisia teini-idoleja. ”Menin kioskille ja ostin parikymmentä teini-ikäisille tarkoitettua lehteä. Häpeillen piilotin ne takkini alle. Kotona huomasin, että lähes jokaisen kannessa oli Johnny Depp”. Soittaessaan Deppille Waters huomasi, että näyttelijällä oli oikea asenne suhteessa omaan imageensa. ”Johnny inhosi teini-idoliuttaan, ja neuvoin hänelle, että paras tapa päästä siitä eroon olisi tehdä siitä pilaa. Hän osoitti melkoista rohkeutta suostuessaan.”

Cry-Babyn näyttelijäkunta on shokeeraavan ristiriitainen. John Watersille nämä ovat unelmavalinnat: ”Mukana ovat kaikki jotka halusin paitsi Äiti Teresa ja Baby Faye, joka kuoli. Tapasin Patty Hearstin Cannesissa hänen ollessaan siellä mainostamassa Paul Schraderin Patty Hearstia ja minun ollessani siellä Hairsprayn kanssa. Pattyn lapset pitivät Hairspraysta, ja he olivat ratketa tavatessaan Ricki Laken.” Esiintyjät ovat Watersin suosikkeja: David Nelson (Peyton Place), Joey Heatherton (tuttu patjamainoksistaan), Joe Dallesandro (”Warhol-elokuvien suurin tähti”), Mink Stole (”veteraani joka on ollut kaikissa elokuvissani”), Troy Donahue (”Susan Slade on yksi kaikkien aikojen suosikkielokuvistani”), Iggy Pop (”punk rockin isoisä”), Ricki Lake (”haluaisin hänet joka elokuvaani”), Traci Lords (”hyvä komedienne; pidän ajatuksesta että joku yrittää muuttaa pahamaineisen imagensa”).

Cry-Baby herättää henkiin vuoden 1954 musiikin, rock’n’rollia edeltäneen sävelmaailman, joka on ollut vaipumaisillaan unohduksiin. Cry-Babyssa on 11 täysimittaista musikaalinumeroa, ja soundtrackilla kuullaan lisäksi parikymmentä muuta kappaletta. Johnny Deppin laulut tulkitsee James Intveld, Stephen Mailerin Gerry Beckley ja Amy Locanen Rachel Sweet.

– Päälähteenä ”Cry-Baby Production Notes” (Universal News 1990) AA 1992