FELLININ LAIVA (1983)

Napolin satama heinäkuussa 1914. Valtamerilaiva on lastattu eurooppalaisilla aristokraateilla. Fellinin laivassa suuren oopperadiivan tuhkaa kuljetetaan hänen synnyinsaarensa edustalle ensimmäisen maailmansodan kynnyksellä. Uusi todellisuus uhkaa laivan matkustajia, musiikkimaailman suurnimiä ja kosmopoliittista seurapiiriä.

***

Fellinin Laiva käynnistyy vanhoja uutiskatsauksia jäljittelevässä tyylilajissa, nykivänä esittelynä siitä miten sekalainen seurapiiri kokoontuu loistolaivan risteilylle. Osoittautuu, että aika on kesä 1914 ja että matkan tarkoituksena on hautajaisseremonia: suuren oopperalaulajattaren tuhka kuljetetaan levitettäväksi hänen synnyinsaarensa edustalle, musiikkimaailman kerman läsnäollessa.

Laiva pursuaa felliniläisiä tyyppejä ja tapahtumia. Katsojalle esitellään kapellimestareita, laulajia, aatelistoa seurueineen. Juontajana toimii lehtimies, joka sieppaa palan sieltä toisen täältä näyttämättä itsekään pääsevän kovin selkeään käsitykseen siitä mitä on meneillään. Tässä mielessä hän on katsojan asemassa: Sivullinen, ulkopuolinen tarkkailija omalaatuisessa, kummitusmaisessa kavalkadissa.

Katsoja ei voi välttyä huomaamasta, että johonkin suurisuuntaiseen vertauskuvallisuuteen Fellini tähtää: Elämänlaiva, vanha maailma ajan aalloilla ja armoilla – sitä rataa. Tämän suuntaista kehittelyä vahvistaa edelleen laivan luokkajaon selväpiirteinen esittely: ylhäällä yläluokkaiset matkustajat, keskellä miehistö ja palveluskunta, alhaalla helvetinkatkuisessa loimussa  työskentelevät lämmittäjät, joille oopperadiivat käyvät kajauttamassa muutamia bravuuriaarioitaan.

Asetelma on valmis, kun mannermaalla alkanut sota kietoo lonkeronsa tähän eristettyyn maailmaan. Joukko serbialaisia pakolaisia pelastetaan haaksirikosta ja taivaanrantaan ilmestyy uhkaava sotalaiva. Matkustajat eivät enää voi sulkeutua taiteen ja mennen aikakauden seremonioitten itseriittoisen norsunluutorniin. Kuvio saattaa vaikuttaa karkealta ja kaavamaiselta, mutta sääntöjä uhmaten, mestarin itsevarmuudella Fellini käy vaaralliseen tasapainoiluun liian ilmeiseen vertauskuvallisuuden  ja pinnanalaisten, jäljittelemättömän persoonallisten aihekehittelyjen välillä.

Sillä kaikessa aineiston runsaudessaan, tapahtumien, ihmisten tyylittelyssään puitteiden kulissimaisuudessaan Laiva sisältää salaperäistä ydinmehua, taianomaista tunnelmaa, elämän kirjon ja kosketuksen, jotka työskentelevät tajunnan ja elämyksen salattuja reittejä pitkin. Laiva antaa helposti aihetta sellaisiin kuluneisiin yleistyksiin kuin että elämä on unta, teatteria, oopperaa, lavastusta; että ihmisillä on roolinsa, joita he pitävät yllä lahjojensa ja itsepetostensa koko voimalla. Ennen kaikkea tämä pätee Felliniin ja elokuvaan: kenties todellisimpana kaikesta säilyy muisto taiteesta, suuresta laulajattaresta, katkelma amatöörielokuvan suttuisia, sattumanvaraisia välähdyksiä.

Fellinin menetelmä on hieman samanlainen kuin Casanovassa: hän kiertää aihetta kuin kissa kuumaa puuroa, pyrkii tavoittamaan sen liioittelemalla, tyylittelemällä, keräämällä mahdollisimman paljon toisarvoisen tuntuista rihkamaa sen ympärille. Ja kuitenkin juuri tämä tykötarpeisto on jo itse aihetta, ehkä sen ydintä. Kuten on tullut tavaksi sanoa: Fellinin aiheita ovat viime kädessä Fellini ja elokuva.

– Sakari Toiviainen (1983, 1987)

Yhteistyössä: