EL – SALATTU TOTUUS (1952)

Meksikolaisen melodraaman mahtailevien kliseiden pohjalta syntyi mustan humoristinen tutkielma suuruudenhulluudesta ja vainoharhasta. Korkealta kellotornista sankari katsoo halveksien ihmismuurahaisia. Paranoian kuvaukset ovat niin vakuuttavia, että psykoanalyytikko Jacques Lacan käytti niitä opetuksensa havaintoaineistona.

***

”Elin lopullisena tarkoituksena on pikemminkin huumori kuin kirkonvastaisuus. Päähenkilö on epäilemättä säälittävä ilmestys. Minua liikuttaa tämä mies, jota riivaa sellainen mustasukkaisuus, sellainen yksinäisyys ja sisäinen ahdistus, sellainen ulkoinen kiihko. Tutkin häntä kuin hyönteistä… Hyönteiset ovat aina kiinnostaneet minua.” (Buñuel)

El on siis elokuva rakkaudesta ja mustasukkaisuudesta, ennen kaikkea jälkimmäisestä. Teemansa esimerkiksi Buñuel ei suinkaan valinnut jotakin ”tyypillistä” keskiarvoa, vaan aivan äärimmäisen tapauksen. Silti El ei ole pelkkä sairaskertomus, sillä yhtä paljon kuin Fransiscon järjettömän mustasukkaisuuden kehitys Buñuelia kiinnostaa se yhteiskunta, joka on tehnyt Fransiscosta sitä, mitä hän on. Fransisco on varsinainen kulttuurisankari, jonka lävitse yhteiskunnan kieroutuneimmat ja tuhoisimmat voimat vilistävät kuin sähkölataus. Hänen miehekkyytensä on omalaatuinen sekoitus sadismia ja hellyyttä, ylpeää askeettisuutta, päättömyyksiin kiristyvää yksilöllisyyden ja yksilönoikeuksien palvontaa. Hänen asenteensa ei ole pelkästään seonneen ihmisen itsekeskeistä ja sadistista oikuttelua, vaan tulos vallitsevien moraali-, kunnia-, rooli-, ja uskontokäsitysten liian eläytyneestä omaksumisesta. Tämän mukaisesti mies lavastaa itse useimmat niistä tilanteista, jotka kääntyvät häntä vastaan. Hän kehottaa vaimoaan olemaan seurapiirikutsuilla mieliksi asianajajalle; tämä vie väistämättä katastrofiin, jonka voimaa ei mitenkään vähennä se, että uskottomuusdraama syntyy puhtaasti sankarin mielessä.

Kuuluisa kohtaus kirkontornissa, josta hän yrittää suistaa vaimonsa alas ja jossa hän ilmaisee ihonsa alhaalla muurahaisina taapertavia ihmisiä kohtaan, viittaa puhdaspiirteiseen fasistihahmoon, mutta näin yksinkertainen teoksen kuvio ei ole hetkeäkään. Fransisco on kunnon demokraatti, liberaali, huomattavan yksityisomaisuuden haltija, mallikansalainen ja periaatteen mies: hän erottaa lakimiehensä, koska tämä ei ole ollut tarpeeksi ankara ajaessaan syytettä joitakin vuokratilallisia vastaan, ja kun hän tapaa miespalvelijansa suutelemasta sisäkköä, hän erottaa sisäkön. Fransisco uskoo myös romanttiseen rakkauteen, joka käynnistyy elokuvan alussa, ulkokultaisuuden ja pinnanalaisten voimien suurenmoisessa näytöksessä: papit pesevät kirkossa juhlallisin seremonioin symbolisten kerjäläisten jalkoja, mutta tästä toimituksesta Fransiscon huomio siirtyy Glorian sieviin sääriin.

Heti kun intohimo herää ja saa miehen tukahdutetut luonteenpiirteet pyrkimään esiin, myös julkisivu alkaa rakoilla. Fransisco on täysin hullun rakkautensa otteessa, joka on hänelle ylikäymätön, koska häntä ei ole opetettu näitä asioita käsittelemään. Niinpä tämä periaatteen mies, joka ei ole voinut sietää vinossa olevaa taulua seinällään, ei lopulta pysty itse kävelemään suoraan. Yleensäkin se kuvasto, jota Buñuel käyttää ilmaisemaan Fransiscon patologista mustasukkaisuutta, on sekä pelottavaa että julman hauskaa: esim. yöllinen kohtaus, jossa mies lähtee vaimonsa makuuhuoneeseen varustautuneena neulalla, langalla ja muilla tykötarpeilla. Tässä kohtauksessa tihentyy Fransiscon  henkilökohtainen, häviöön tuomittu taistelu sairauttaan vastaan sekä elokuvan laajempi yhteiskunnallinen tematiikka. Sillä Fransisco on mies, joka vain huomattavan vilpittömästi ja kirjaimellisesti pyrkii elämään luokkansa normien mukaan: sekä hänen vaimonsa että (muun) omaisuutensa on oltava ehdottomasti hänen, suojattuna ja suljettuna toisilta saalistajilta.

– Raymond Durgnatin (Luis Buñuel, 1967), Peter von Baghin (Elokuvan historia, 1975) ja muiden lähteiden mukaan