ELENA JA MIEHET (1956)

1900-luvun alun Pariisissa puolalainen kreivitär Elena (Ingrid Bergman) ajaa rakastuneita miehiä epätoivon partaalle. Saatuaan kuuluisan kenraalin huomion Elena löytää itsensä poliittisen juonittelun keskeltä. Panoksena ovat sekä useiden miesten sydämet että koko Ranskan tulevaisuus. Elena ja miehet oli ranskalaisen elämänmenon pulssin tuntevan Jean Renoirin älykkäin elokuva.

***

Päällisin puolin Elena tuntuu monien paradoksien elokuvalta. Eletään suurten kansanjuhlien ja poliittisten mullistusten aikaa. Puitteet ovat laajemmat kuin koskaan, mutta Renoir on tehnyt aineistosta villemmän farssinsa. Ohjaaja itse kertoo halunneensa tehdä elokuvan Ingrid Bergmanista. Tämän ympärille hän on rakentanut satiirin, koska häntä huvittavat poliittiset tarinat: ”Yritin näyttää muutamien inhimillisten hankkeiden turhanpäiväisyyden, niihin mukaan luettuna isänmaallisuudeksi kutsutun asian. Minua hyvitti käsitellä muutamia niistä ideoista jotka otetaan vakavasti nykyään. Mutta tämähän on lähinnä maustetta? Nainen vei huomioni siinä määrin, että löin kenties hiukan laimin muita kysymyksiä.”

Elenan sanottavan voi tietysti yrittää tiivistää, mutta karkeastihan se käy: Komediassa täytyy voittaa niiden jotka ovat myönteisimpiä elämälle ja sitä ylläpitäville arvoille. Ranskan kansa pitää rakkaudesta liian paljon voidakseen hyväksyä diktatuurin. Ei ole sattuma, että tässä lavastetussa tapakomediassa Renoirin kiintymys luontoon saavuttaa ensi kerran hänen urallaan kaikkein ylimmän asteen. Mukaan tulee mystiikkaa, piirteitä joita helposti pitäisi yliluonnollisina, ellei niiden selkeys vakuuttaisi meitä niiden luonnollisuudesta ja välttämättömyydestä. Juliette Grécon laulun aloittamassa päätöksessä Renoir, suurenmoisten finaalien mies, ylittää itsensä.

Muutama yksityiskohta. Palloepisodi, ranskalaisten vahingossa tapahtuva ajelehtiminen Saksan puolelle, on tietysti muunnelma Suuresta illusiosta muistamastamme teemasta ”Luonto ei tunne rajoja, rajat ovat ihmisten keksintöä.” Vaiheet alkavat huvittavalla, viehättävän naiivilla vastakkaisten puolien sanomalehtitietojen esittelyllä. Pian ovat myös rakastettavat henkilömmekin korviaan myöten sotkeutuneet tapaukseen. Rollan joutuu hallituksen istunnossa ottamaan kantaa ulkopoliittiseen kiistakysymykseen. Hän vilkaisee kirjansa väliin päivänkakkaraan, Elenan kukkaseen, ja julistaa: ”Videuban on ukaasilla vaadittava vapaaksi!” Ilmapallon irtoaminen on ollut vain sattuma – rutinoidun poliitikon julistus on kaunis tunnustus Elenan elämänfilosofialle. Elena hymyilee parvekkeella salaperäisesti. – Lopun monimielisyyksistä voisi mainita Elenan, Rollanin ja Henrin näytösluontoiset suudelmat ikkunassa. Ihmiset kadulla hurmioituvat näkemästään: he eivät huomaa ihmisten vaihtumista kohtauksissa, sillä riittävä tae näytöksen onnistumisesta on rakkauden hellä osoittaminen. Ironisessa päätöksessä Yhdistyneen kengän & nahan edustaja puhuu innostuneesti rahasta huomaamatta mitä muut ovat huomanneet elämästä.

Jean–Luc Godard on väittänyt Elenaa vapaimmaksi, loogisesti terävimmäksi elokuvaksi mikä on ikinä tehty. Aivan samaan tulokseen eivät ole tulleet ne, jotka Elenan maahan toivat. Erillisiä jaksoja räväytettiin pois, näkyvimpinä niistä farssikehittelyt linnassa. Nyt näemme täydellisen kopion Jean Renoirin syvällisimmästä elokuvasta.

– Peter von Bagh

[Esite on kirjoitettu pitkän version mukaisesti. SEA:n kokoelmissa on Suomessa 1950-luvun lopussa lyhennetty versio. Restauroitu elokuva valmistui 1980-luvun puolivälissä. JS 20.3.2004]