KUN HYMY HYYTYY (1960)

Englantilaiseen elokuvaan uusi aalto murtautui myös modernin teatterin kautta. Varieteemaailmaan (music hall) sijoittuva John Osbornen draama innoitti veteraani Laurence Olivierin uudistumaan, semminkin kuin vastanäyttelijänä oli Joan Plowright. Oswald Morrisin mustavalkokuvaus on loisteliasta.

***

Paremmin kuin kukaan toinen englantilainen ohjaaja Peter Brookia ehkä lukuunottamatta Tony Richardson hallitsee elokuviensa näyttelijämiehityksen siten, että historiallinen aikakausi tai elämäntyyli kiteytyy henkilöhahmon asenteessa tai rakenteessa. Parhaiten hänen näyttelijäohjauksensa on onnistunut silloin kun henkilön ruumiinliikkeet kytkeytyvät perinteeseen kuten englantilaiseen varieteeseen (music-hall) The Entertainer -elokuvassa tai jos ne liittyvät tyypillisesti englantilaiseen satiiriseen karikatyyriin kuten elokuvissa Tom Jones (1963) ja The Charge of the Light Brigade (Ne 600 urhoollista, 1968).

Richardsonin tarve reagoida todellisuuteen muuttui hänen myöhemmissä elokuvissaan toisinaan haitaksi, kun hän yritti sälyttää naturalismia aiheeseen, jonka olemukselle se oli vierasta. Mutta hänen alku-urallaan hänen lähtiessään murtamaan studiolavasteiden neljän seinän tunnetta se toi hänen elokuviinsa uudistajan elinvoimaa. Siksi filmatisoinnit Englannin maakuntiin sijoittuvista näytelmistä, olivat oikeissa käsissä, kun niiden tulkitsijan pakkomielteenä oli viedä kamera oikeille tapahtumapaikoille. Ja noiden näytelmien teemat – yhteiskunnan ahdasmielisyys ja ympäristön tukahduttavuus – vain terävöityivät kun elokuvallistettiin todellisilla tapahtumapaikoilla.

Richardsonin esikoiselokuva, Warnerin levitykseen annettu Nuori viha (Look Back in Anger, 1959) ei saavuttanut taloudellista menestystä. Woodfall-tuotantoyhtiön tuottaja, myöhemmin Bond-elokuvistaan kuuluisa Harry Saltzman antoi Richardsonin seuraavan elokuvan kotimaiselle levitysorganisaatiolle Bryanstonille. Richardsonin esikoiselokuvan tavoin The Entertainer perustui John Osbornen suosittuun näytelmään, ja sen sovitti valkokankaalle jälleen Nigel Kneale.

Projektissa piili alusta alkaen ristiriita, jota ei valmistuneessa elokuvassa onnistuttu koskaan ratkaisemaan. Saltzman ja Richardson halusivat vapauttaa näytelmän teatterimaisuudesta kuvaamalla sen ”on location”, mutta samalla he halusivat rekonstruoida Laurence Olivierin näyttelijäsuorituksen tour de forcen. Kyseessä oli Olivierin ensimmäinen nykyaikaisrooli valkokankaalla 15 vuoteen.

Elokuvan koskettava päätös on täysin Olivierin ansiota, sillä lisätyt ylimääräiset kohtaukset tuottavat järisyttävän pettymyksen. Olivierin veroisen klassisen näyttelijän ottaminen nykyaikaisrooliin oli saavutus, jossa teatteri siirtyi voittoisasti elokuvaan. Mutta huomattavampi elokuvallisen muutoksen auguuri oli vielä tuntemattoman Albert Finneyn läsnäolo. Louis Marcorellesin haastatellessa Finneytä tämä sanoi: ”Elokuvaa on Englannissa pidetty jonkinlaisena sivuharrastuksena ja teatterina varsinaisena arvovaltaa tuottavana asiana. Minä puolestani haluan tehdä arvovaltaista työtä yhtä hyvin elokuvassa, ja minusta tuntuu, että tällainen näkemys on voimistumassa”. Tässä Finney olikin oikeassa.

– Alexander Walkerin mukaan (Hollywood, England. The British Film Industry in the Sixties, Michael Joseph, London 1974) AA 1991