HÄLYTYSTILA (1972)

Uruguayn Tupamaros-sissit ja kidutusekspertti Dan Mitrionen kidnappaus Montevideossa kesällä 1970 ovat aiheina Costa-Gavrasin jalostuneimmassa mestariteoksessa Hälytystila, joka suututti länsimieliset yhtä varmasti kuin Tunnustus oli suututtanut kommunistit. Intensiivinen loppujakso paikallisbussissa on ohjaajansa hienoimpia: demokraattisia mikrorakenteita on välttämätöntä ylläpitää myös diktatuurin sisällä.

***

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat nimeltä mainitsemattomaan Etelä-Amerikan valtioon. Vasemmistosissit ovat kidnapanneet ja surmanneet amerikkalaisen neuvonantajan. Tapahtumien kulkua seurataan lähietäisyydeltä takautumien kautta, jolloin ihmisten ja erilaisten poliittisten ryhmittymien todelliset motiivit tulevat esiin.

Elokuvien Z – Hän elää ja Tunnustus jälkeen Hälytystila täydensi Costa-Gavrasin poliittisen ”trilogian”. Jatkossa ohjaaja teki uusia variaatiota poliittisista aiheista, merkitsevimmin ehkä sellaisissa töissä kuin Kateissa (1982), Hanna K. (1983), Musiikkirasia (1989) ja La petite apocalypse (1993).

Hälytystila lienee Hanna K:n ohella kiistellyin kaikista Costa-Gavrasin elokuvista.  Se on dokumentaarin näköinen rekonstruktio, uudelleenrakennelma, journalistis-historiallinen fiktio tai asiakirja (dossier), lähempänä Brechtiä kuin Hitchcockia. Takautumakerronnassa käytetään rinnakkaisrakenteita, joissa valtarakenteiden edustajat vuorottelevat järjestelmän vastustajien kanssa.

Chilessä kuvattujen tapahtumien osoitteena on Montevideo, Uruguayn pääkaupunki elokuussa 1970.  Presidentti Jorge Pacheco Arecon hallitsemassa maassa oli ollut voimassa poikkeustila kolmatta vuotta. Yhtenä tärkeänä syynä piiritystilaan oli Montevideon maanalaisten kaupunkisissien, ns. tupamarojen, menestyksellinen toiminta, joka tähtäsi sosialistiseen vallankumoukseen ja saattoi vallanpitäjät yhä uudestaan naurun alaisiksi. MLN:n eli Kansallisen vapautusliikkeen nimellä tunnetun järjestön oli vuonna 1963 perustanut Raúl Sendic. 31.7.1970 tupamarot sieppasivat Montevideossa Brasilian pääkonsulin, Días Gomiden ja Yhdysvaltain kansalaisen, amerikanitalialaisen Dan A. Mitrionen, sekä viikkoa myöhemmin toisenkin amerikkalaisen, maatalouden asiantuntijan, Claude Flyn. Lunnaina gerillat vaativat 160 poliittisen vangin vapauttamista. Pankkiirien hallitus kieltäytyi suostumasta sissien ehtoihin. Mitrione löydettiin kuoliaaksi ammuttuna autosta Montevideon asikaupungissa, Avellanedassa, 10. elokuuta. Kaksi muuta panttivankia vapautettiin.

Dan A. Mitrione oli laupiaan samarialaisen ja likaisen (hiljaisen) amerikkalaisen yhdistelmä. Häntä on luonnehdittu turvallisuuspoliittiseksi neuvonantajaksi, Uruguayn poliisivoimien kouluttajaksi, Edistyksen liiton tehtäviä jatkavan AID:n eli Kansainvälisen kehityspalvelun virkailijaksi sekä CIA:n asiamieheksi. Costa-Gavras näki hänessä inkvisition tuomarin. Mitrionen nimeksi elokuvassa vaihtui Philip Michael Santore. Yves Montandin tulkinnassa hän on aluksi sympaattinen hahmo, mutta vähitellen hänestä tulee hämmentävä ja lopulta antipaattinen henkilö. Hän on sisäisesti ristiriitainen räikeyteen asti: lempeä perheenisä ja kurinalainen poliisi, hurskas katolinen ja ammattikiduttaja samassa yksilössä. Costa-Gavras ja merkittävä skenaristi, Italian kommunistipuolueen jäsen Franco Solinas eivät piitanneet Santoresta yksityishenkilönä vaan tutkivat häntä hänen aatteittensa edustajana, vastavallankumouksen ja amerikkalaisen intervention, säälimättömän taantumuksen ruumiillistumana, imperialismin ja kolonialismin lakeijana.

Rooli paljastetaan tupamarojen Comando Liber Arce –ryhmän suorittamissa sitkeissä kuulusteluissa, joissa verukkeet varisevat ja ideologiset perusvastakohdat nousevat näkösälle. Santore on yhtä kuin USA:n (lähemmin CIA:n) tehtävä Kolmannessa maailmassa, nimenomaan Latinalaisessa Amerikassa, paljaan riiston maanosassa.

Hälytystila on ymmärrettävä vastainformaatioksi kansainvälisen lehdistön tiedotustulvalle, joka alun alkaen ja varsinkin Mitrionen teloituksen jälkeen hyökkäsi tupamaroja vastaan. Santoren kymmenen vuorokautta kestävä vankeus on elokuvan keskus, josta avataan väyliä miehen elämänkertaan ja poliittiseen vastuuseen.

Vankinta elokuvassa on selkeä dramatisointi Latinalaisen Amerikan väkivaltakoneistosta ja sen likeisistä suhteista Yhdysvaltoihin. Läheskään yhtä hyvin tekijät eivät osanneet havainnollistaa Uruguayn taloudellista riippuvuutta USA:sta, yhteiskunnallisten olojen kurjuutta ylipäätään.

Costa-Gavrasin ja Solinasin kesken ei vallinnut läheskään täydellinen yhteisymmärrys. Jälkimmäinen olisi halunnut elokuvaan enemmän korostusta perinteiselle vasemmistolle, kommunistipuolueelle ja sen joukkovoimaan tunkeutuvalle taistelulle. Ohjaaja oli skenaristin mielestä jonkinlainen romanttinen anarkososialisti. Tupamaroista piirretään rikkeettömän positiivinen muotokuva, jonka Costa-Gavras väitti vastaavan todellisuutta. Jotkut asiantuntijat ovat verranneet tupamaroja myös poliittiseen Mafiaan, mutta tätä aspektia elokuvasta saanee turhaan etsiä. Kuitenkin tupamarot sikäli vertautuvat vastustajiinsa, että kumpikin osapuoli koettaa oikeuttaa väkivaltaisia keinojaan jaloilla päämäärillä. Santoren teloituksesta nousee avainkysymys: hyväksyykö tai järkeistääkö elokuva poliittisen murhan?

Santore teloitetaan lähinnä kahdesta syystä. Vähäisempi tekijä sittenkin on hänen paljastumisensa kansan viholliseksi, turmeltuneen ja väkivaltaisen oligarkian kätyriksi. Tärkeämpi vaikutin on se, että Santoren sieppaus käynnisti vallankumouskoneiston, minkä jälkeen teloituksesta tulee poliittinen kysymys. Kun hallitus periaatepäätöksenä kieltäytyy vankien vaihdosta, Santorea ei voi vapauttaa, koska sellainen päätös lamauttaisi vallankumoustaistelun kaikkialla.

Mitrionen sieppaus ilmeisesti oli MLN:n ratkaisevia erehdyksiä. Luultavasti sissit eivät kyenneet arvioimaan, miten helposti uhrattavia CIA:n rivimiehet tosiaan ovat. Itse asiassa Mitrionen kuolema oli USA:lle hyödyllisempi kuin hänen elämänsä. Tupamarot osasivat ennustaa, että amerikkalaisen diplomaatin murhaa tulee vastapuoli käyttämään propagandavalttina. He tajusivat ehkä lopullisesti menettävänsä maineensa Latinalaisen Amerikan Robin Hoodeina. Oliko sisseillä aavistusta siitä, millaisiin mittoihin hallituksen väkivalta kasvaisi Mitrionen kuoleman jälkikiihkossa? Urugualaiset kuolemanpartiot – Commando caza tupamaro ja D.A.M. – aloittivat varsinaisen toimintansa joitakin kuukausia Mitrione-tapauksesta. Elokuvassa on pari etiäistä (flashforward) vuoden 1971 puolelle: mielenosoittajia tulitetaan, kommunisteja teloitetaan. Hälytystilan lyhyessä epilogissa vahvistetaan käsitystä sorron jatkumisesta.

– lyhentäen Matti Salon (1973, 1993) tekstistä 10.3.2014