AVIOVAIMO (1964)

Yhtaikaa Laittomat-elokuvan kanssa tehty Aviovaimo kertoo yksinkertaisin, jopa ihmisruumista paloittelevin kuvin naisesta porvarillisen avioliiton ja romanttisen rakastajan ristiaallokossa naisen toistellessa kaupallisen mainonnan iskulauseita. Elokuva kertoo siis ihmisestä kulutusyhteiskunnan vankina.

***

Aviovaimo sijoittuu puolimatkaan elokuvien Elää elämäänsä ja Aviovaimo Pariisissa väliin: jo edellinen oli persoonallinen muotokuva prostituoidusta, niin jälkimmäinen on jo semiologinen essee prostituution metaforasta. Aviovaimo ei läpäissyt Ranskan sensuuria, ennen kuin alkuperäisen nimen määrätty artikkeli oli muutettu epämääräiseksi – sensorit eivät halunneet tapausta yleistettävän. Alaotsikoltaan Aviovaimo on ”Katkelmia vuonna 1964 kuvatusta elokuvasta” ja kyseessä on intohimoinen essee naisista, miehistä ja seksikulttuurista. Selvästikin elokuva on muotokuva sankarittarestaan, mutta nähtynä monisyisen semanttisen kudoksen läpi. Elokuvan polttopisteessä on Charlotte, eräs aviovaimo, mutta näemme hänet peilikuvana aviovaimona yleensä – enemmän käsitteenä kuin ihmisenä, sillä hän on ympäristönsä joukkotiedotuksen erilaisten kielten muovaama: elokuvan, lehdistön, kirjallisuuden, äänilevyjen, mainosten, television, radion. Godardia kiehtoo nimenomaan suhde erään aviovaimon ja yleensä aviovaimon välillä, yhteys yleisen ja yksityisen välillä ja sen heijastus kulttuurin kokonaisuuteen. Aviovaimo on välkkyvä ketju yhteentörmäyksiä useiden merkitystasojen välillä: aviovaimo (käsite), eräs aviovaimo (henkilö) ja tiedotusvälineet, jotka ovat muovanneet tuon henkilön käsitteen kautta ja jotka myös ovat muovanneet meidän käsityksemme aiheesta.

Muuan esimerkki ehkä havainnollistaa näitä eri tasoja. Charlotten rinnat ovat elokuvan eräs objektiivinen korrelaatti. Ensinnäkin kuvassa ovat mukana näyttelijätär Macha Merilin rinnat: konkreettista, esteettistä todellisuutta. Henkilöhahmon kannalta niillä on oma erityinen merkityksensä, kun Charlotte leikkii rakastajansa kanssa. Kulttuurissamme rinnoilla on vielä erityisempi tehtävä, ja merkittävämpi kuin millään muulla naisen ruumiinosalla: ne ovat seksuaalisia aseita. Kaikkialla läsnäolevat mainokset ja Charlotten refleksit elää niiden viitoittavassa maailmassa, hahmottavat sekä yksilön että kulttuurin tajunnansisältöä ja niiden välistä vuorovaikutusta.

Godard olisi voinut käsitellä aihetta tavalliseen tapaan panemalla tällaiset ajatukset jonkun henkilön suuhun, sellaisen juonen puitteissa, joka antaisi hänelle mahdollisuuden tulla tällaisiin johtopäätöksiin. Sensijaan Godard teki elokuvan, jossa hänen omien sanojensa mukaan ”subjektit on nähty objekteina, jossa taksitakaa-ajot vuorottelevat etnologisten haastattelujen kanssa, jossa elämän näytelmä lopullisesti sekoittuu sen analyysin kanssa: kyseessä on siis lyhyesti sanottuna elokuva, joka leikkii onnellisena, pelkän olemassaolonsa ilosta”.

Paremmin ei voitane luonnehtia Aviovaimon kerrontatyylin onnistumista. Nuo kerronnan tason äkilliset muutokset – sepitteestä esseeseen, runouteen, musiikkiin, muotokuvaan ja jälleen takaisin – tuskin vaivaavat katsojaa enää samalla tavalla kuin ennen, sillä nyt hän voi ensimmäistä kertaa lähestyä elokuvaa enemmän esseenä kuin sepitteenä. Juuri tämä muodon vapaus tekee Aviovaimosta niin suoran, virkistävän ja intohimoisen. Olemme lopultakin vapautuneet sepitteen sovinnaissääntöjen kahleista yleensä ja lajityypeistä erityisesti, ja voimme hyväksyä jokaisen kuvan, jokaisen äänen, jokaisen rinnastuksen juuri sellaisena, mitä ne ovat. Henkilöhahmon ja katsojan suhteen korvaa nyt elokuvantekijän ja katsojan suhde. Vihdoinkin Godard voi puhua omalla äänellään.

– James Monaco (teoksesta The New Wave, 1976)