Kiivasta keskustelua herättänyt kuvaus sodanjälkeisestä sukupolvesta aloitti Jancsón modernistisemman kauden. Sosialismin alkuvuodet toimivat lähtökohtana ohjaajan ensimmäisessä värielokuvassa, mutta allegoria valmistusvuoden opiskelijamellakoihin on räjähdysherkkä. Opiskelijoiden keskustelut, yhteislaulut ja ritualistiset elementit yhdistyvät huikeaksi visuaaliseksi kokemukseksi.

***

Miklós Jancsóa on usein syytetty abstraktien elokuvien tekemisestä tai itsensä toistamisesta. Kuitenkin hän on ennen muuta konkreettisesti historiallisia olosuhteita käsittelevä ohjaaja. Hän käsittelee vain asioita, joita ei voi käsitellä elokuvan keinoin. Enin osa elokuvista pyrkii Ihmisen, Yksilön, sisimpään ja yrittää eritellä hänen mielenliikkeitään. Jancsólle tämä on psykologista harhaa, silkkaa olettamusta ja epätäsmällisyyksiä asioista, joista ei voi sanoa mitään täsmällistä. Väitteet siitä, että Jancsó ”toistaa itseään”, ovat pinnallisia miehestä, joka on tuonut elokuvaan Leninin Valtion ja vallankumouksen suuret kysymyksenasettelut ja niin muodoin jokapäiväisen ja koko elämämme kannalta kaikkein tärkeimmät aiheet ja jonka eri elokuvien asetelmat varmasti poikkeavat toisistaan enemmän ja perusluontoisemmin kuin useimpien ohjaajien elokuvat. Lisäksi on selvää, että Jancsó on poikkeuksellisen vähän kaupallisen elokuvateollisuuden mytologioita kunnioittava ohjaaja. Tuon kertomaperinteen ilmaisulla ei voikaan olla sanottavammin tekemistä Jancsón teosten kanssa, joissa kuvataan oivaltavasti aiheista suurinta – historiaa.

Vapauden tuulien historiallinen pohja on vuodessa 1947, ns. kansanopistoliikkeessä, jonka kautta purkautuu innostus uudesta sosialistisesta yhteiskuntamuodosta. Sittemmin liike tukahtui stalinismiin ja Rajk, muuan liikkeen johtomiehistä asetettiin syytteeseen sosialismin petturina. Jancsó itse on todennut, että Vapauden tuulista on löydettävissä Unkarin koko menneisyys 20 edeltäneen vuoden ajalta. Kaikki yhdessä havainnollisessa tilanteessa: ryhmä nuorkommunisteja yrittää käännyttää luostarikoulun oppilaita asiansa puolelle, ensin laulaen ja tanssien, leikin merkeissä, mutta vähitellen koreografia saa väkivaltaisen rituaalin sävyjä ja nuorten keskinäinen valtataistelu alkaa osoittaa luokkataistelun ensisijaista asetelmista irtaantumisen oireita.

Aihe on Jancsólle kipeä, henkilökohtaisesti koettu. Hän ei asetu kaikkivaltiaana tuomarina nuorten yläpuolelle, vaan elokuvassa tuntuu kaiken aikaa sama etsintä, sama levottomuus, sama kysely kuin kuvatuissa prosesseissa. Antamalla ihmistensä esiintyä elokuvan syntyajankohdan asuissa Jancsó korostaa yhteyksiä tuolloisiin joukkoliikkeisiin, kuten Kiinan kulttuurivallankumoukseen tai Pariisin vuoden 1968 tapahtumiin.

Jancsó ei anna katsojalle helppoja samaistumismahdollisuuksia, joten etualalle nousee järjestelmän, erilaisten ryhmien ja niiden kautta jäsenten tutkiminen: käytäntö ja teoria, realismi ja utopiat, byrokratia ja opportunismi, sosialistinen todellisuus ja porvarillisen ajattelun jäänteet, yksilön ja ryhmän suhteet, demokratia ja johtajuus – tässä muutamia aiheita, joiden havainnolliseen hahmotukseen pyrkivä prosessi Vapauden tuulia on. Jancsólla ei ole illuusiota, että peruskysymyksiä voisi edes asettaa perinteellisen dramaturgian keinoin, joissa asetelmat eristetään ”yksilödraamoiksi” ja ”ongelmakuviksi”. Vapauden tuulien metodi heijastaa suoraan ja samalla monisyisesti vallankumouksen aihetta: vallankumous ei ole sielujen romantiikkaa, vaan todellinen tilanne, jossa pintapuolisten ratkaisujen esittäminen vallankeskityksen, demokratian ja joukkojen spontaanin toiminnan välisistä suhteista olisi vastuutonta. Tässä Jancsó toteuttaa taiteen muuatta keskeistä tehtävää: etsii, kyselee, pyrkimättä antamaan valmiita vastauksia.

– Peter von Baghin ”Elokuvan historian” (1975) ja muiden lähteiden mukaan