FINIANIN SATEENKAARI (1968)

Upealta Technicolor-kopiolta esitettävä elokuva oli sateenkaaren tavoin maaginen silta vanhan ja uuden Hollywoodin välillä. Väistyvä konkari Fred Astaire tekee Coppolan ohjauksessa viimeisen merkittävän roolisuorituksensa.

***

“Follow the fellow who follows the dream.” Elokuvan tunnuslaulusta Follow the Dream.

”But is it a legal law” (Og)

“Of course I havn’t read it. I’ve been too busy to defend it.” (Senaattori Billboard Rawkins, kun häneltä kysyttiin, onko hän lukenut perustuslakia)

”Forward to yesterday.” (Senaattori Rawkinsin credo)

Vuoden 1947 suuri Broadwayn musikaalimenestys Finian’s Rainbow yritettiin parinkymmenen vuoden aikana muuttaa elokuvaksi seitsemän kertaa. Pisimmälle ennätti John Hubleyn piirroselokuvaprojekti 1950-luvun puolivälissä. E. Y. Harburgin ja Fred Saidyn fantasiassa kultakurkusta, oudosta irlantilaismiekkosesta ja hänen tyttärestään sekä heidän jäljissään kulkevasta irlantilaishaltijasta (Leprechaun) Amerikan Etelässä, Missituckyn osavaltion myyttisessä Sateenkaaren laaksossa yhdistettiin vanhoihin irlantilaistaruihin radikaaleja näkemyksiä (ajankohtaansa 1947 nähden) Yhdysvaltain yhteiskunnan ristiriidoista: pienviljelijöistä, työvoiman riistosta, rasismista ja muusta kiihko-oikeistolaisuudesta, kultavarannoille ja luotoille perustuvan talousjärjestelmän hölmöläismäisyydestä. Tunnelmointi ja satiiri, lämmin veljeysaatteen läpitunkema humanismi ja kärkevä yhteiskuntakritiikki sulautuivat kitkatta toisiinsa. Burton Laken (s. 1912) säveltämät laulut ovat säilyneet tuoreina vuosien saatossa. E. Y. Harburgin muusta tuotannosta mainittakoon ”Brother, Can Your Spare a Dime”, “It’s Only a Paper Moon” sekä Ihmemaa Ozin laulut, kärjessä ”Over the Rainbow”, Epäilemättä Harburg oli sekä Broadwayn että Hollywoodin korvaamattomimpia sanoittajia 1910-1940 -luvuilla.

Francis Ford Coppolan kolmas elokuva, edeltäjinään Dementia (1964) ja Olit jo iso poika (1967), otti kunnioittaan asenteen parinkymmenen vuoden takaiseen näyttämömusikaaliin, sen jo nostalgisiksi ikääntyneisiin vasta-asetelmiin ja miedon viehkoon edistyksellisyyteen, sen – ankarasti ajatellen –mahdollisesti alentuvia ja yliyksinkertaistettuja kansalaisuusoikeusaatteita pikemminkin tarunomaistaen ja ajattomasti myytillistäen kuin muodikkaasti mestaroiden. Kiitokseksi tästä pieteetistä Coppola sai osakseen paljon ymmärtämätöntä kritiikkiä – eikä yleisökään löytänyt tätä 1960-luvun innostavinta musikaalia, vapautunutta ja iloista Onnela-tarua.

Kieltämättä työ on epätasainen ja ylipitkä; lauluja kerrataan ohi tarpeen. Finianin sateenkaari lienee vailla vertaa. Koreografian alueen täysi amatööri Coppola selviytyy urakastaan vaistomaisen varman rytmitajunsa ansiosta, ja olihan hänellä tähtenään Fred Astaire, vanhoilla päivilläänkin maailmanmestari, joka omissa tanssinumeroissaan toki tyytyi leppoisaan asteluun. Tavallaan elokuva on kokonaisuudessaan yhtä suurta, epämuodollista musikaalinumeroa, kuten Tom Milne oivalsi. Omalaatuisella sirpaletekniikallaan Coppola loihtii virheettömiä rytmikuvioita.

Tarinan toinen kulkija, nimihenkilön ohella, on Onnela-sosialismia rakentava laulaja Woody, joka esitelläänkin junassa matkaavana hobona, kitara kainalossa – kuin Woody Guthrie ikään.

– Matti Salo 1987