RAJUT KUVIOT (1970)

Five Easy Pieces
Ohjaaja
Bob Rafelson
Henkilöt
Jack Nicholson, Karen Black, Susan Anspach, Billy Green Bush
Maa
USA
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
96 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Jack Nicholsonin tähteyden Easy Riderin jälkeen sementoi elokuva rauhattomasta Bobby Dupeasta. Tarpeekseen kulttuuriperheestään saanut kuljeskelija on päättänyt vaihtaa konserttipianistin uransa öljynporaukseen. Paluu perheen luokse on kuitenkin edessä, kun Bobin isä on kuolemassa. Toinen toistaan oivaltavammat kohtaukset ovat painuneet elokuvayleisön kollektiiviseen tajuntaan.

***

Bob Rafelsonin elokuvat kuuluvat 1970-luvun amerikkalaisen elokuvan parhaimmistoon. Ne ovat tämän parhaimmiston tyypillisiä edustajia sikäli, että niiden yhteiskunnallista analyysiä hallitsee suurin piirtein sama järjestelmän luonnetta koskeva perusnäkemys kuin esimerkiksi Pennin, Coppolan, Pakulan ja Scorsesen kriittisimpiä teoksia. Sikäli ne taas ovat epätyypillisiä, että – niin raisua touhua kuin niissä ajoittain onkin – ne ovat tavanomaista hillitympiä: niiden näössä on melkoisesti eurooppalaisen elokuvan ilmettä. Rafelson on keskittynyt tarkastelemaan niitä mahdollisuuksia, joita järjestelmän puristuksissa elävälle ihmiselle tarjoutuu. Rafelsonin sankarit elävät todellisuudessa ja etsivät mahdollisuuksiaan, koettelevat todellisuutta.

Rajujen kuvioiden päähenkilö Bobby Dupea on juuristaan vieraantunut rauhaton kuljeskelija. Hän on hylännyt lähtöympäristönsä, korkeakulttuurin henkistämässä ja osin maailman hälinästä eristäytyneessä ilmapiirissä elävän perheen, koska hän kaipaa todellista elämää – hän haluaa elää todellisuutta. Perheen maailma, intellektuaalisuuden ja klassisen musiikin kyllästämä elämänpiiri, on hänen todellisuushaluisesta mielestään elämälle vieras, ja niinpä tämä entinen pianonsoiton ihmelapsi etsii osaansa todellisuudesta rasvanahkaisena kiertelevänä työmiehenä: elokuvan alussa hän on öljynporaaja. Mutta rasvanahkaisen elämä on sekin turhauttavaa, nimenomaan koska se on rasvanahkaista: todellisuutta se kyllä on, mutta riittämätöntä tyydyttämän Bobbyn kaipuuta.

Niin kuin Jason elokuvassa Vain unelmilla on siivet, Bobbykin ajaa takaa unelmaa, mutta hänen unelmansa ei ole selkiytynyt tavoitteeksi. ”Minä liikuskelen aika lailla”, Bobby tunnustaa isälleen, ”en siksi, että etsisin jotakin, vaan päästäkseni eroon kaikenlaisesta, joka käy kurjaksi jos jään.” Hänen elämässään on vain ”lupaavia alkuja”: alun jälkeen uudessa elämässä uudessa paikassa alkaa ilmetä oireita, jotka osoittavat, ettei siitäkään ole kunnolliseksi todellisuudeksi – todellisuus ei täytäkään unelman vaatimuksia, vaan näyttäytyy vain maailmaksi puutteineen ja kurjuuksineen.

Pieni Rajujen kuvioiden episodi tarjoaa sekä symbolisen että kouraantuntuvan esimerkin siitä, miten todellisuus on järjestäytynyt maailmaksi, rationaalisen mahdollisuuden absurdiksi kuvioksi. Bobby on ystävineen tavallisessa ruokapaikassa ja tilaa itselleen paahtoleipää; tarjoilijatar ilmoittaa, ettei paahtoleipää ole ruokalistalla ja listaa on noudatettava: ”No substitutions”. Kinastelun jälkeen Bobby tilaa kanasalaattivoileivän ja pyytää valmistamaan sen niin, että siitä jäävät pois voi, kana ja salaatti, mutta kun sekään tilaus ei tärppää, hän tempaa pöytäliinan niin, että astiat lentävät pitkin lattiaa. Tässä kohtauksessa on kiteytyneenä parikin Rajujen kuvioiden teemaa: toisaalta todellisuus on tarjolla olevan kokonaisuus kaikkineen, leipineen ja höysteineen, toisaalta se, mitä maailmassa on tarjolla, on suurelta osin järjestäytynyt paketiksi – maailma on ositettu, osat järjestetty ja lokeroitu. Ihmisen todellisuus on ihmisen: hänen on ensin löydettävä itsestään se, mitä etsiä maailmasta.

Bobbyn ongelma on siis tuo vanha ja kaikkea muuta kuin harvinainen: hän ei tunne itseään, ei tiedä, kuka hän on. Kun Bobby kotona käydessään soittaa pianoa ja saa kehuja, hän väittää, että soitto on vailla tunnetta, valheellista. Omalta kannaltaan hän on varmasti oikeassa: hänen tunteensa eivät ole jäsentyneet tunnistettaviksi. Mutta vähintään yhtä valheellinen Bobby on elokuvan lopussa, kun hän istuu autonkopissa kohti Alaskaa, hytisee ja hokee voivansa hienosti. Hän on jälleen matkalla uuteen paikkaan, uuteen turhauttavaan todellisuuteen.

– Reijo Lehtonen (Parnasso 8 / 1977)