SAKSIKÄSI EDWARD (1990)

Keksijä leikkii jumalaa yrittäessään luoda ihmisen kaltaisen otuksen. Ongelmia syntyy, koska myös hirviöt halajat rakkautta, mutta yhteiskunta joka ei salli erilaisuutta kääntyy monstereita vastaan soihdut tanassa. Kontrastia James Whalen samettiselle mustavalkotarinalle tuovat Tim Burtonin äärimmilleen saturoidut pastellisävyt. Toisin kuin Boris Karloff, joka jäi hirviönaamarin vangiksi, Burton loi syrjäytyneen Edwardin hahmon vapauttaakseen Johnny Deppin kiiltokuvapojan kahleista.

***

Batmanin (1989) valtavan menestyksen jälkeen Burtonia pidettiin Hollywoodin kuumimpana nimenä, mutta Warnerin haluaman jatko-osan sijaan Burton valitsi seuraavaksi työkseen Saksikäsi Edwardin, jota hän oli hautonut kauan ja joka perustui kuvaan, jolla hän oli leikitellyt lapsesta saakka: kuvaan miehestä jolla oli sakset käsien paikalla. Kun Burton huomasi studion suhtautuvan vastahakoisesti ideaan, hän etsi toisen studion ja sai taakseen Foxin, jota tuolloin johti entinen elokuvaohjaaja Joe Roth ja joka antoi Burtonille vapauden tehdä elokuvan omalla tavallaan.

Saksikäsi Edward on yltiöpäinen sekoitus Frankensteinin hirviön tragiikkaa, Kaunottaren ja Hirviön romanssia, Twin Peaksin tai John Watersin elokuvien aidon perverssiä pikkukaupunkikuvaa. Postmodernin laveasti roiskivalla siveltimellä elokuvaan on maalattu iltasadun kiiltokuvaa, goottilaisen kauhun kuvastoa ja 1960-luvun muovimaailmaa. Samalla suvereenilla tyylillään elokuva kaihtaa asettumasta selkeästi mihinkään lajityyppiin, vaan poukkoilee sen sijaan iloisesti parodiasta melodraamaan ja teinielokuvasta tv:n perhekomediaan. Tyyliltään Saksikäsi Edward on loogista jatkoa esim. David Lynchin parodisille kuvauksille spielbergiläisen perhekeskeisen maailmankuvan kääntöpuolesta. Samalla se voisi olla Magritten ”maagisen realismin” perinteen jatkaja kaupallisen kulttuurin puolella: yksityiskohtien kuvaus on äärimmäisen tarkkaa, mutta kuvauksen kohteena ei ole ulkoinen todellisuus sinänsä vaan fantasian siitä vääristämä kuva.

Saksikäsi Edwardin pastelliväreissä kylpevien standarditalojen, polyesterimuodin ja sisätilat täyttävän ostoskeskusbarokin loppuun asti tyylitellyllä maailmalla on todellinen esikuvansa. Elokuvan visuaalinen suunnittelu lähti liikkeelle parinkymmenen vuoden takaisesta valokuvakirjasta ”Suburbia”, jonka sivuilla amerikkalainen unelma tarkoitti Tupperware-kutsuja, ensimmäisen sukupolven televisiota ja papiljottipäisten naisten juorukerhoja. Lähiö on totta ja silti paljon enemmän. Sen epätodelliselta näyttävä edustavuus vain korostuu, kun sinne osuu elävä vertauskuva, Cure-yhtyeen laulusolistin mukaan hahmoteltu Edward, poika-jota-ei-voi-koskettaa, yhdistelmä Hoffmannin novellin Sandmannia, Frankensteinin hirviötä Pinokkiota ja Robocopia. Elokuvan ihmisille hän on luonnonoikku, mutta Burtonille vieraantunut taiteilijanero, joka etsii yhteisöä mutta joutuu aina väärinymmärretyksi. Burton paljastaa oman surrealistisen ja lievästi makaaberin mielikuvituksensa takaumajaksoissa, joissa kuvataan Edwardin luojaa, Vincent Pricen esittämää keksijää ja hänen ihmismuotoisten piparikoneidensa jyskettä. Hullunkuristen sinfonioiden tanssivat luurangot ja Vincent Price -elokuvien paatos ovat Burtonin amerikkalaiseen arkeen istuttaman kauhukomiikan lähteitä.

– Kari Salmisen (Aamulehti 4.8 1991), Mark Salisburyn haastattelukirjan Burton on Burton (1995) ja muiden lähteiden mukaan ST 24.9.1995