TRISTANA (1970)

Galdósin romaaniin perustuvassa elokuvassa Buñuel palasi pitkästä aikaa Espanjaan, Viridianan kaltaisiin asetelmiin, ja tuloksena oli hänen espanjalaisista elokuvistaan intiimein ja omakohtaisin. Pelkistetyn elokuvan pääosissa olivat ohjaajan suosikit Fernando Rey ja Catherine Deneuve.

***

Tristana on ensimmäinen elokuva, jonka Buñuel teki Espanjassa sitten sensuurin uhriksi joutuneen Viridianan. Aiheen hän otti Benito Pérez Galdósilta, joka on Espanjan kenties painavin proosakirjailija sitten Cervantesin. Galdos kirjoitti viime vuosisadan lopussa ja myös Nazarin pohjautuu hänen teokseensa. Espanjan hallituksen niin sanotun demokratisointiprosessin aikana hänestä tuli kirjailija, joka nostettiin uuteen arvoon isänmaallisen liberalisminsa takia. Buñuel valitsi hänen romaaneistaan sen, jota piti ”huonoimpana” omien sanojensa mukaan ja kehitti siitä espanjalaisen provinssielämän kuvauksen ja analyysin mestariteoksen.

“Tristana”, sanoo Buñuel, ”on tutkielma vanhoista ihmisistä, vanhuudesta ja rappiosta.” Vuoropuhelu, miljöö, moraali, ihanteet kaikki on vanhanaikaista, anakronistista, rumaa. Kuitenkin sellaiset ihmiset ja periaatteet elävät vielä nykypäivänkin Espanjassa ja määräävät paljolti sävyn kansalliselle, poliittiselle, uskonnolliselle ja yhteiskunnalliselle järjestykselle.

Espanjan sensuuri tarttui elokuvaan ja pysäytti sen: sillä se kosti sen, että Buñuel oli vetänyt sitä nenästä Viridianan yhteydessä vääristämällä sensuurin hyväksymää käsikirjoitusta. Motiivi oli kyyninen: elokuva soti sensuurilakia vastaan, koska se näyttää kaksintaistelun ja laki kieltää yllyttämisen kaksintaisteluihin.

– J.F. Aranda (1976)

Tristana on vanha tuttu Buñuel-tarina uudelleen ajettuna. Ihmeellistä Buñuelissa on juuri se, että hän saa joka kerta tarinan näyttämään yhtä tuoreelta. Kuten tavallista, Tristanan aihe on Buñuelin viha kirkkoa ja porvaristoa vastaan, joista hän tekee ironisia, kumeasti latautuneita yhteiskuntafaabeleita. Mutta pinnan alla hän käy niiden kurkkuun kiinni kuin villieläin.

Muutoin Tristana sisältää varsin vähän niitä fantasioita, joilla hän on huvitellut sekä aikaisemmin että myöhemmin. Kyseessä on yksi hänen koruttomasti ja realistisesti kerrottuja tarinoitaan, joka on sukua esim. mustasukkaisuusdraamalle El – salattu totuus (1952). Tristana on orpo tyttö, jonka ottaa huostaansa vanhahko mies Don Lope. Tyttö on niitä viattomia olentoja, joita sikiää katolisen kirkon helmoista ja joille Buñuelilla on todella silmää. Mies on vapaa-ajattelija ylevine aattoineen ja hänet Buñuel piankin paljastaa suunsoittajaksi porvariston, lihapatojen äärellä. Ja isällisen asenteen takaa pistää pukinsorkka esiin: viattomuus päätyy hänen sänkyynsä.

Buñuel ei säästä ketään. Mutta varsinaisesti hän vain kuvan ihmisiä kieroon kasvaneina yhteiskunnan uhreina, jotka on ennalta määrätty kiusaamaan toisiaan siksi että mitään vapautta ja todellista muutosta ei ole. Todellisuus purkautuu esiin painajaisissa ja seksuaalisissa kieroutumissa eikä se koskaan löydä kosketuskohtaa siihen totuuteen jota näytellään kaduilla. Siellä toitottava kansalliskaarti vainoaa alaluokkaa.

Ulkoisesta yksinkertaisuudestaan huolimatta Tristana on syvä ja monisyinen teos, jolle äkkipikaa on vaikea tehdä oikeutta. Buñuel on mestari tihentämään aiheita ja antamaan niille salattuja ulottuvuuksia. Hänen kuvansa 20-luvun Toledosta ovat täynnä kumeita pamahduksia ja saatanallista huumoria.

– Hanserik Hjerten (1972)