NEITI JULIE (1951)

Ruotsalaisen elokuvan valioihin kuuluu tämä kaikkien aikojen näytelmäfilmatisointi. Juhannussalkojen nostaminen, kokkojen valmistelu ja yöttömän yön valo luovat taikapiirin Strindberg-tulkintaan, jonka hienostuneessa aikarakenteessa siirtymät muistoihin, takaumiin ja kuvitelmiin toteutuvat unenomaisesti.

***

Alf Sjöbergin elokuvia raskauttaa usein teatterilasti, mutta parhaissa elokuvissa osumat laukeavat juuri sen kautta: vanha rihkama, näyttelijöiden kuluneet ja manerisoituneet kasvot tulevat dokumentaarisesti käytettyinä ilmaviksi voimiksi. Parhaassa työssään Neiti Julie Sjöberg on tavoittanut paljon August Strindbergin näytelmän skitsofreenisesta vimmasta, jota tämä luonnehti teoksensa esipuheessa: ”Saan elämäni ilon sen väkivaltaisista ja julmista taisteluista ja mielihyväni siitä, että teidän jotakin ja opin jotakin.”

Kesäinen luonto ja idyllisen yläluokkaisen miljöön ulkoinen eleganssi luovat jännitteitä sukupuolten taistelun ja luokkaristiriidan sadomasokistisiin kuvioihin, joiden piiskaavana käytinvoimana on ”palkkapiian pojan” kiihkeä ja katkera hyökkäys luokkayhteiskuntaa ja sen alimmilleen järjestämiä nöyryytyksiä vastaan. Näytelmässään kartanontytön Julien ja kamaripalvelija Jeanin viha-rakkaussuhteesta Strindberg kunnioitti ajan ja paikan ykseyttä: tapahtumat sijoittuvat linnan keittiöön todellisessa kestossaan. Sjöbergin muotoratkaisu, tapa sovittaa näytelmä elokuvaan, on kauan ollut kouluesimerkki elokuvan kieltä käsittelevissä kirjoissa: Julien ja Jeanin suhdetta kartoittavat takaumat, jopa dramaattiseen huipentumaan johtava tulevaisuuskuvitelma, on esitetty tapahtuviksi samalla todellisuuden tasolla, osana nykyhetkeä (esim. niin että Julien vierellä on samassa kuvassa Julie lapsena). Sjöbergin toteutus tuottaa alkupuolella muutamia ruotsalaisen elokuvan hienoimpia tuokioita kesäisestä erotiikasta ja estoisesta tapakulttuurista ja lopumpana iskee aika ajoin tyhjää ilmeisenä heijastumana siitä, että draaman sosiaalinen raivo ohentuu psykologisen koukeroisuuden kustannuksella.

– Peter von Baghin ”Elokuvan historiasta” (1975)

Kaksi ihmistä vastatusten tämän huuman ja lumouksen yön kanssa. Kaksi maailmaa – kaksi aikakautta. Feodaalinen herraihminen Julie matkalla alaspäin, orjaihminen Jean matkalla ylöspäin. Mutta yön kuumeisessa hämärässä kaikki rajat pyyhkiytyvät pois – heidän henkilöllisyytensä näyttävät risteytyvän, ottavan toistensa piirteitä. Kuinka vähän ikeensä heittävä orja Jean vastaakaan kuvaa siitä vapaasta yksilöstä, josta renessanssi unelmoi ja jonka puolesta Ranskan vallankumous vuoti verta.

Tämä draama on täynnä antiteesejä, se sijoittuu menneisyyden ja nykyisyyden, päivän ja yön, katoavan ja tulevan murroskohtaan. Liikkeillään ja optiikallaan, halussaan valloittaa uusia todellisuuksia, uusia tila- ja aikakäsitteitä kamera pyrkii edesauttamaan modernin eurooppalaisen ihmisen monimutkaisuuden ja rikkinäisyyden läpivalaisua. Vain menneisyyden läpi voimme käsittää oman todellisuutemme.

– Alf Sjöberg