IDI AMIN DADA (1974)

Général Idi Amin Dada: Autoportrait
Ohjaaja
Barbet Schroeder
Maa
Ranska/Sveitsi
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
89 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Ranskalainen Barbet Schroeder on fiktioiden ohella ohjannut runsaasti kiitettyjä dokumentteja, ehkä maineikkaimpana ”sysimusta komedia” Ugandan kiistellyn valtionpäämiehen Idi Aminin mielivaltaisesta vallankäytöstä. Paljastavia haastatteluja ja muita sisäpiirin sattumuksia 1970-luvun julman sotilasdiktaattorin matkassa.

***

Idi Amin oli Ugandan diktaattori, joka nousi valtaan sotilaskaappauksella tammikuussa 1971 ja ällistytti maailmaa sekä verenhimoisuudellaan että naiivin hyväntahdon tempauksillaan ennen kukistumistaan. Heti kaappauksen jälkeen Idi Amin karkotti maasta kaikki 80 000 intialaisperäistä asukasta ja murhasi tuhansia ugandalaisia; teloitukset, murhat ja kidutukset jatkuivat koko hänen valtakautensa ajan. Häntä saatettiin pitää vainoharhaisena tyrannina ja lapsenmielisenä hulluna, mutta monien afrikkalaisten silmissä hän kaikessa epäsovinnaisessa, kuvia kumartamattomassa uhossaan oli 1970-luvulla myös maanosan uutta itsetuntoa edustava johtaja.

Barbet Schroeder otti itse yhteyttä Aminiin tehdäkseen elokuvan hänestä ja hänen kanssaan. Amin kutsui Schroederin Ugandaan, missä kuvaukset tapahtuivat kolmessa viikossa hyvin pienen työryhmän kanssa. Epäilemättä elokuva syntyi Idi Amin omilla ehdoilla, siitä tuli eräänlainen mainoselokuva siitä, millaisena Idi Amin halusi itsensä maailmalla nähtävän. Pariisissa elokuvasta tuli naurumenestys, muualla ymmärtämys oli nihkeämpää.

Olosuhteiden pakosta diktaattorin verenhimoinen puoli ja hänen vallankäyttönsä todellisuus jäävätkin Schroederin muotokuvassa viitteiden ja monimielisyyksien varaan. Sen sijaan katsoja näkee suuren, kaksimetrisen lapsen, joka esittelee ylpeänä ampuma- ja uimataitojaan, kehuu kunniakomppaniaansa maailman parhaimmin harjoitetuksi ja julistaa ettei missään muualla kuin Ugandassa ole niin paljon krokotiileja. Amin soittaa hanuria, tanssii afrikkalaisia kansantansseja ja ottaa tyynesti vastaan paikalle kutsuttujen kansanjoukkojen suosionosoitukset. Puhetta pitäessään Aminista vanhanaikainen saarnaaja, joka käskee kansaansa huolehtimaan töistään, pitämään huolta siitä että kansa rakastaa johtajaansa ja että naiset aloittavat työnsä aamulla kello viideltä. Tämä entinen Englannin siirtomaajoukkojen kersantti leikkii sotajoukkonsa kanssa ja näyttää kuvausryhmälle, miten syyrialaiset valtasivat Golanin. Ilmiselvästi Amin viihtyy kameroiden edessä ja nauraa yhtä helposti kuin hänelle itselleen on eurooppalaisen näkökulmasta helppo nauraa.

Varmaankaan elokuvan huumori ei vetoa kaikkiin, mutta tällaisenakin elokuva täyttää tehtävänsä ja tietystä näkökulmasta se toimii jopa yllättävän hyvin. Tekijöiden omat kommentit ovat niukkoja, tyyliin: tästä Idi Amin poisti jakson, tätä ministerin katoamistapausta hän ei kommentoinut. Yhtä suppeasti puututaan Idi Aminin hallinnon poliittiseen taustaan. Mutta todistusaineisto tihkuu kaiken aikaa siitä tavasta jolla Idi Amin puhuu, esiintyy, itse asiassa ohjaa koko elokuvaa. Herkullinen on vaikkapa Ugandan hallituksen ilmeisesti juuri filmausta varten lavastettu istunto, jossa Amin saarnaa vaitonaisille ministereille ”seitsemän kohdan ohjelmansa”.

Emile De Antonion Nixon-dokumentin Millhouse (1971) tapaan Schroederin muotokuvakin on paitsi hauska myös kauhistuttava kuva vallankäytöstä silloin, kun se näyttää tapahtuvan tavattoman keskitetysti, oikullisesti ja mielivaltaisesti. Vai olisiko niin, kuten tekijöiden loppukommentti kuuluu, että Idi Aminissa länsimaat saavat katsoa silmiin omaa verenhimoista kuvaansa, tulosta valkoisen miehen toista sataa kestäneestä siirtomaapolitiikasta?

– Sakari Toiviaisen (1975) ja muiden lähteiden mukaan