UHRILAMPAAT (1991)

Amerikkalainen valtavirtaelokuva muuttui, kun ilmaisuasteikkoon liitettiin splatter. Sekä hirviö että hänen vastustajansa olivat tässä tarinassa käänteentekeviä – kultivoitu ihmissyöjä Hannibal Lecter ja sarjamurhaajaa jäljittävä peloton Clarice Starling. Demmen kuva-ajattelu on ytimekkäimmillään; keskeisintä on viime kädessä henkien taistelu.

***

Valmistumisvuotensa keskeisiin elokuviin kuuluva, moninkertaisesti Oscar-palkittu, ohjaajansa Jonathan Demmen lopullista suurta läpimurtoa merkinnyt Uhrilampaat oli toinen Hannibal Lecter -elokuva. Michael Mann oli filmannut jo vuonna 1986 Thomas Harrisin romaanin Red Dragon nimellä Manhunter (suomalainen videonimi: Psykopaatin jäljillä). Mutta Demmen tiukka thrilleri teki laajan yleisön mielikuvitukseen paljon suuremman vaikutuksen.

FBI:n käyttäytymistutkimuksen osasto värvää harjoittelija Clarice Starlingin avukseen etsimään sarjamurhaajaa, apukeinonaan tunkeutuminen toisen, jo telkien taakse saadun, tappajan tajuntaan. Kyseinen vanki ei ole kukaan muu kuin pahamaineinen Hannibal ”the Cannibal” Lecter, nerokas mutta psykopaattinen psykiatri. Sarjassa järkyttäviä haastatteluja Starling paljastaa intiimejä yksityiskohtia omasta menneisyydestään Lecterille saadakseen vaihtokaupassa tältä tietoa siitä mikä voisi olla motiivina murhaaja ”Buffalo Billillä”, joka nylkee naisuhrejaan. Jännitys kiristyy huippuunsa Billin kidnapatessa senaattorin tyttären.

Kun selviää, että Lecter tietää kuka murhaaja on, tehdään sopimus, jonka mukaan Lecter saa paremmat vankilaolot, jos hän auttaa FBI:tä saamaan Billin kiinni ennen seuraavaa murhaa. Pirullisen psykiatrin yhteistyöhalulla on kuitenkin rajansa, ja hän pääsee saatanallisia konstejaan käyttäen pakoon. Starling ja hänen pomonsa Jack Crawford ovat jo kuitenkin saaneet johtolankoja voidakseen toimia.

Vaikkakin tappajan etsintä on jännittävästi kuvattu elokuvan pääasiallinen kiehtovuus liittyy Jodie Fosterin tulkitseman sankarittaren ja Anthony Hopkinsin esittämän demonisen tappajan kohtaamisiin. Hopkins näyttelee Lecteriä hillityn sivistyneesti, höystäen suoritustaan mustalla huumorilla. Hänen hahmottamansa Hannibal on eräänlainen paholaisversio Sherlock Holmesista. Hänen väkivaltaiset purkauksensa ovat sitäkin pelottavampia, kun ne ryöppyävät niin älykkään ja hienostuneen naamion takaa.

Jodie Fosterin osasuoritus on yhtä vaikuttava. Hänen vahva mutta herkkä tulkintansa FBI:n harjoittelijana ilmentää hillityn vakuuttavaa feminismiä. Vaikka hän toimii hyväntahtoisen patriarkan Crawfordin oppilaana, hän nousee miespuolisten virkaveljiensä pikkumaisuuden yläpuolelle. Toisin kuin vankilalääkäri ja hyönteistieteilijät hän on tiedemies, jolla on voimakas oikeustaju. Ja toisin kuin machopoliisit hän osoittaa pystyvänsä mihin tahansa henkiseen tai fyysiseen koetukseen. Näyttelijä Fosterin oma julkinen kuva älykkäänä Yalen maisterina tukee osaltaan hänen suorituksensa uskottavuutta. Hänen tähtikuvansa toinen puoli – liittyen hänen roolinsa Taksikuskissa – lisää jännitettä Claricen kohtaamisiin Lecterin ja Buffalo Billin kanssa.

Elokuvan psykologista tulkintaa ei voi varauksettomasti ylistää. Buffalo Billin sukupuolinen hämmennys yhdistetään oikopäätä ja mahdollisesti väärinkäsityksiä herättävällä tavalla murhanhimoon. Uhrilampaiden väkivalta on eksplisiittistä ja kaunistelematonta, joskin hallittua. Splatter-elokuvasta tutut elementit, liittyen Lecterin harrastamaan ihmispäiden ahmintaan ja Buffalo Billin toimien karmeaan naisvihaan, esiintyivät ensi kertaa Oscar-palkitussa mainstream-elokuvassa keskeisenä sisältönä.

– The Movie Guiden (toim. James Monaco ja BASELINEN toimitus, 1992) mukaan AA 1994