CLAIREN POLVI (1970)

Kulttuuriattasea Jérômella on kiusauksia ja haluja viimeisellä poikamieslomallaan. Annecy-järven kesässä hän tapaa kirjailijaystävänsä, jonka tuttavilla on nuori tytär Laura. Laura rakastuu Jérômeen. Mutta Lauralla on myös sisarpuoli Claire, johon – tai tarkemmin jonka polveen – puolestaan ihastuu Jérôme. Eric Rohmerin draamassa nautitaan loistavien näyttelijöiden ihastuttavasta dialogista.

***

Edeltäjiensä tapaan Eric Rohmerin viides moraalinen tarina tutkii kypsän miehen käytöksen hienouksia tilanteessa, jossa hän on päättänyt sitoutumisestaan rakastamaansa naiseen, jolloin hän kohtaa kiusauksen vastustaa sitä ja pysyy päätöksessään. Tässä tapauksessa kiusauksella on kolmet kasvot, mikä korostaa jokaisen satunnaisen tapaamisen loputtomia mahdollisuuksia ja tahdonvoiman astetta, jota vaaditaan näiden luonnon runsaiden ja kaoottisten vaihtoehtojen edessä. Sanat ovat tahdonvoiman tukipilari ja menetelmä kesyttää levoton kokemus. Analyysi (Aurora) ja itseanalyysi (Jérôme) ovat pikemminkin keinoja järjestää kokemusta kuin kuvata sitä. Taaskaan Rohmerin elokuvan draama ei ole kuvissa – henkilöt vastaan Annecyn järvi- ja vuoristomaiseman aistillista luontoa – eikä täsmällisissä, herkullisen vivahteikkaissa sanoissa, vaan alituisessa kirpeässä tietoisuudessa näiden kahden välisistä mahdollisista ristiriidoista.

Jérômen voitto alhaisista haluistaan jää monimieliseksi, ei vain epärehellisten keinojen vuoksi, vaan siksi että itse hänen halunsa on kyseenalainen, mahdollisesti kirjallista teeskentelyä naiskirjailijan mielenkiinnon herättämiseksi. Rohmerin elokuvien loistokkuus on siinä että ne ovat vailla ratkaisevia paljastuksia; että näiden suurenmoisen täsmällisesti puhuvien ja hirviömäisen itseriittoisten henkilöiden jokainen analyyttinen puolustuspuhe herättää tukun muita, lausumattomia motiiveja. On sanoja (Jérômen mielipide että hän on tehnyt hyvän teon), on tekoja (Clairen polven hyväily); ja jos ”totuutta” on olemassa, se piilee jossakin näiden kahden välisessä häilyvässä suhteessa. Katsoja joutuu osalliseksi epämääräiseen arvausleikkiin muiden ihmisten tarkoituksista ja motiiveista, samalla kun elokuvan varsinainen ”toiminta” sijoittuu juuri kuvan ulkopuolelle – kirjaimellisesti näin tapahtuu Auroran ilmoittaessa kihlauksestaan hieman ennen Jérômen lähtöä.

Mutta vaikka varsinainen toiminta on näkymätöntä ja vaikka henkilöt tietoisesti käyttävät lomansa interregnumin emotionaaliseen tilintekoon, ei Clairen polvi edes puheliaimmillaan ole hetkeäkään abstrakti. Loman ”tyhjiö” ei ole koskaan tyhjyyttä, ja henkinen tilitys ottaa suuntansa vasten luonnonmaisemaa, jossa kaikki peruselementit (järvi, vuoret, auringonvalo, lehvästö) saavat lisää intensiteettiä. Jopa puhuessaan henkilöt antautuvat kesäisille harrastuksille – tennikselle, uinnille, tanssille, nopeille moottoriveneille – ja heidän introspektiiviset analyysinsä näyttävät usein vain uudelta kesäurheilun muodolta, jonka tarkoitus on vaimentaa sitä epämukavuutta, minkä aiheuttaa sivistyneen ihmisen paluu luontoon. Viime kädessä Rohmerin menetelmä nojaa tavallista paljon suuremmassa määrin hänen näyttelijöidensä älykkääseen ilmaisukykyyn, poikkeuksetta he saavuttavat elimellisen yhteyden rooleihinsa.

– Jan Dawson (Monthly Film Bulletin, August 1971) ST, tekijätietoa päivitti 11.5.2000 AA