SAKSA VUONNA NOLLA (1948)

Natsismi on virallisella tasolla kukistunut, mutta jatkaa ideologiana ja elämänetiikkana uusien sukupolvien turmelemista ja tuhoamista Berliinin loputtomissa raunioissa. Isänsurma ja lapsen itsemurha ovat julmia aiheita jopa Rossellinin asteikolla, mutta kumpuavat suoraan synkästä sodanjälkeisestä todellisuudesta ja eurooppalaisen sielun pirstaloitumisesta.

***

”Saksalaiset ovat inhimillisiä olentoja kuten kaikki muutkin; kuinka he sitten saattoivat johtaa koko maailman sellaiseen onnettomuuteen? Valheellinen moraali, natsismin itse olemus, sankaripalvonta, väkivallan kohottaminen inhimilliseksi hyveeksi yksinkertaisen ja nöyryyden sijaan? Siksi olen halunnut kertoa tarinan lapsesta, viattomasta olennosta, jonka vääristynyt kasvatus ajaa rikokseen siinä uskossa että se on sankariteko. Mutta inhimillisen moraalin pieni kipinä ei ole sammunut hänessä: hän tekee itsemurhan paetakseen ristiriitaista syyllisyydentunnetta, jota hän ei ymmärrä. – Nähdessäni elokuvan nykyään uudelleen hämmästyn; tuntuu kuin arvioni Saksasta oli oikea, ei täydellinen, mutta oikea.”

– Roberto Rossellini

Saksa vuonna nolla alkaa loputtomalla kamera-ajolla pitkin raunioituneita katuja. Katsomme objektiivisesti tuhottua kaupunkia, Berliiniä – elokuvan alku on puhtaasti dokumentaarinen. Mutta aina vain jatkuessaan kamera-ajo saa pakkomielteisiä piirteitä; syntyy eräänlainen harha-aistimuksen tunne. Näin alkaa matka outoon, tuntemattomaan maahan, jossa on omat lakinsa. Kohta näemme, miten kadulle tuupertunut hevonen paloitellaan syötäväksi. Ihmiselämä on hiukan enemmän arvoinen: pieni poika tappaa isänsä, koska tämä on enää vain suu joka on ruokittava ja koska haluaa lopettaa tämän kärsimykset. Kuten Paisassa Rossellini tavoittaa fantasian realismin kautta. Valtakunnan kanslian raunioilla pojat ansaitsevat ruokansa myymällä amerikkalaisille sotilaille levytettyjä Hitlerin puheita. Vakuuttaakseen mahdollisen ostajan Edmund panee erään levyn soimaan ja kun Führerin ääni kaikuu pitkin raunioita, kamera panoroi tuhoutuneita rakennuksia; muuan vanhus ja koira pysähtyvät kuuntelemaan mykistyneinä ääntä, joka jo kuuluu menneisyyden aaveelle.

Heti alusta lähtien aika on pyyhkiytynyt pois. Menneisyyttäkään ei ole; se on vain etäinen harhakuva, yhtä helposti unohdettava kuin uni. Elokuvan Rooma, avoin kaupunki loppujaksossa lasten paluu kaupunkiin ilmentää tulevaisuutta, mutta tässä ei ole enää tulevaisuutta, on vain raunioita ja kuolemaa; ensimmäiset elävät olennot, joita elokuvassa näemme, kaivavat hautoja.

Elokuvan henkilöt ovat paitsi ajan, myös tilan vankeja. Edmund, Eva, Karlheinz, heidän isänsä ja kaikki saksalaiset on sullottu hädin tuskin asumiskelpoisiin taloihin, joissa viisi perhettä jakaa yhden huoneiston. On kiinnostavaa havaita, että huoneiston ja sen asukkaiden kuvauksesta löytyvät sodanjälkeisen italialaisen elokuvan kaikki yhteiskunnalliset tyypit: sairas isä, tytär prostituution partaalla, poika piileksimässä poliittisia seuraamuksia, lapsi jätettynä oman onnensa nojaan. Vaikka tyypit ovat tuttuja, henkilöt ovat huomattavan tutkittuja: kamera tarkkailee heitä pitkissä kuvissa ja seuraa taipuisasti heidän liikkeitään päästämättä heitä näkyvistään.

Tämä ympäristö kieltää Edmundilta jokaisen mahdollisuuden jäädä lapseksi muistuttamalla häntä kaiken aikaa välttämättömyydestä valehdella, varastaa, pettää jotta hän pystyisi ruokkimaan itsensä ja perheensä. Häntä painavat velvoitteet, jotka hänen ikäiselleen lapselle ovat liikaa; elokuvan alussa hänet heitetään ulos haudankaivajaporukasta, koska häntä arvellaan liian nuoreksi työhön, vaikkei häntä pidetäkään liian nuorena auttamaan perhettään. Hän etsii pakotietä mielikuvituksen maailmasta, nuorten rosvojen piilopaikkanaan pitämästä tunnelista, mutta ei onnistu liittymään heidän epätodelliseen yhteisöönsä missä häntä aina kohdellaan muukalaisena. Kaikki tämä tekee hänestä helpon uhrin natsien vääristyneelle etiikalle, jonka mukaan vain voimakastahtoiset onnistuvat jäämään eloon: mutta juuri hänen ainoa tahdonvoimaa vaativa tekonsa, sairaan isän myrkyttäminen johtaa hänen tuhoonsa. Tässä mielessä Saksa vuonna nolla voidaan nähdä dokumenttina tavasta, jolla ympäristö hitaasti painaa leimansa ihmisten kasvoihin, vääristää piirteet ja lopulta tuhoaa ne.

– José Luis Guarnier (teoksesta Roberto Rossellini, Movie Paperbacks, 1970)