FINZI CONTININ PUUTARHA (1971)

De Sican myöhäiskauden huipentuma on hillitympi ja arvokkaampi draama, jossa arvostettu yläluokkainen perhe joutuu toisen maailmansodan kynnyksellä juutalaisvihamielisen rotusyrjinnän kohteeksi. Jälleen kerran De Sica aisti vallitsevan ilmapiirin ja hallitsi toiseuden kuvauksen niin, että lopputuloksena syntyi Oscar-palkittu mestariteos.

***

Viidentoista keskinkertaisuuden ja luopumisen vuoden jälkeen Finzi Contini puutarha on yksi De Sican parhaita elokuvia, intohimoinen teos, joka Bertoluccin Fasistin ja Hämähäkin juonen tavoin todistaa italialaisen elokuvan esimerkillisestä asenteesta fasistisen menneisyyden edessä. Fasistissa  Bertolucci kysyi, “kuinka ihminen saattoi olla fasisti?”, Hämähäkin juonessa “miksi ihmiset kuolivat fasismin alla?”. De Sica tyytyy Finzi Continin puutarhassa vielä yksinkertaisempaan kysymykseen: “Kuinka ihmiset saattoivat jatkuvasti rakastaa ja elää fasismin alla?”

Finzi Continin puutarha on siis kuvaus yksilöllisistä ihmiskohtaloista, jotka vasten tahtoaan asettuvat historian kehyksiin. Aristokratian ja porvariston perilliset huvittelevat nuoruuden leikeissään tiedostamatta sitä paljon vaarallisempaa peliä jossa he ovat avuttomia nappuloita. Heillä on oma suljettu, valheellinen Eedenin puutarhansa, jonka muureja vasten historian aallot myrskyävät heidän sitä kuulematta, kenenkään kiinnittämättä huomiota siihen fasismiin joka näkymättömänä piilee jopa katsojassa. Elokuvan sankarittaren Micólin tavoin tämä yhteisö asettaa tulevaisuuden edelle “neitseellisen, elävän ja kauniin nykyhetken”, ja vieläkin enemmän: “rakkaan, suloisen ja armeliaan menneisyyden”, kuten sanotaan Giorgio Bassanin romaanin viimeisellä sivulla. Micól on käpertynyt suljettuun maailmaan hellien muistoa viattomasta lapsuudesta, jonka hyväksi hän uhraa naisen kunniansa. Hän on kyvytön hyväksymään rakkauden riskejä, tätä “julmaa urheilua”,ja on saavuttanut eräänlaisen sydämen kylmyyden kääntymällä kokonaan itsensä ja perheensä piiriin: siitä hänen salainen ja insesti intohimonsa veljeään Albertoa kohtaan, jonka hän pitää mustasukkaisesti itsellään antautumalla viriilille kilpailijalle Malnatelle, joka edustaa kaikkea sitä mitä hän itse inhoaa.

Juuri Malnaten hahmon käsittelyssä Dc Sican elokuva eroaa Bassanin romaanista. Bassanin Malnate on kommunisti, joka pilkkaa Alberton ja Giorgion liberalismia kertoen heille vankilassa kuolleen Gramcsin esimerkistä ja osoittaen että fasismia vastaan on olemassa myönteisempi asenne kuin hänen juutalaisten ystäviensä ylimielisyys. Sen sijaan De Sica korostaa ja hyvin vahvalla dramaattisella teholla, kohtalonomaisuutta joka muuttaa Finzi Continin perheen uhriksi. Mutta muuten De Sica on onnistunut tavattoman tehokkaasti ja kauniisti keräämään romaanin ainekset ja tekemään esim. Micòlin henkilöhahmosta (kukkean Dominique Sandan hienolla avulla tietysti) jopa alkuteosta tiheämmän ja koskettavamman.

– Guy Braucourt (Ecran 2, helmikuu 1972)