GILDA (1946)

Charles Vidorin ohjaus on sekoitus noiria ja melodraamaa. Gilda esittelee Rita Hayworthin tyypillisenä ”noir-naisena”: toisaalta kaksinaamaisena houkuttelijana mutta myös pahoinpideltynä uhrina. Hayworth tulkitsee sensuellisti ja lumoavasti naista kahden miehen, tulevaisuuden ja menneisyyden, välisessä dilemmassa.

***

Ulkonaisesti Gilda on hyvin hämärä tarina seikkailijoiden monopolitaisteluista. Olisi turhaa yrittää tehdä yhteenvetoa surkeasta käsikirjoituksesta, jotta Hayworthin, rakkauden ja erotiikan jumalattaren persoonallisuutta voisi arvostaa.

Ulkokuoren takaa paljastuu yllättävä dokumentti ”amerikkalaisesta libidosta”. Claude Elsen sanoo, että näemme Gildassa kaiken sen, mikä säätelee amerikkalaisen avioparin suhteita (lukuunottamatta rahan ongelmaa). Gilda on aivan yksinkertaisesti filmi, jossa paljastuvat seksin ja tunteiden osalta sekasortoisen yhteiskunnan kompleksit ja patoutumat. Ennen Viettelysten vaunua Gilda esittää turhautuneen naisen draaman. Mutta viattomassa kaupallisessa pakkauksessa.

Tarina täytyy abstrahoida, jotta kahden päähenkilön, Gildan ja Johnny Farrellin käyttäytymisestä voisi kiinnostua. Gilda himoitsee Johnnya, joka ei puolestaan kiinnitä tähän mitään huomiota. Vaikka asiaa ei sanota, on enemmän kuin todennäköistä, että Johnny seksuaalisesti on taipuvaisempi miehiin kuin naisiin. Gildan aviomiehellä, joka on vetänyt Gildan kurjuudesta, on melko epäselvä vaikutusvalta Johnnyyn. Naisen ilmaantuminen aiheuttaa alusta pitäen riitaa, jota Gilda vielä tunnollisesti lietsoo. Seikkailijoiden keskeinen välienselvittely ajaa Gildan aviomiehen pakoon ja kuolemaan.

Kaikkien yllätykseksi Gilda menee naimisiin Johnnyn kanssa. Koska Johnny samaistuu kadonneeseen, hän tahtoo ottaa hänen paikkansa ei vain liikeasioiden päänä, vaan myös kotona. Johnny haluaa olla aviomies. Hänen avioliittonsa Gildan kanssa ei vain ole täydellinen. Johnny kieltäytyy omistamasta liian rakkaan ystävän vaimoa, ystävän, jonka muotokuva riippuu makuuhuoneen seinällä ja joka edelleen hallitsee tilannetta. Selibaatissa elävä tyydyttämätön Gilda yrittää kaikin keinoin tehdä avioliitostaan normaalin. Turhaan – kuollut on yhä vain voimakkain. Kunnes eräänä iltana Gilda suorittaa julkisen näytöksen suuressa pelitalossa, heittää turhautumansa kaikkien kasvoille esittämällä hirveän aistillisen romanttisen laulun (Put the Blame on Mamie), riisuen raffinoidulla eroottisella loistolla käsineensä, jotka ovat pitkät kuin mustat sukat. Tämä teko maksaa suurenmoisen korvapuustin Johnnyn taholta.

Tällä korvapuustilla on omituisia seurauksia. Paitsi että se hetkeksi rauhoittaa Gildan, se vapauttaa Johnnyn hänen kompleksistaan kuolleeseen nähden, mieheen, jonka salaisuudet hän nyt luovuttaa eräälle salapoliisille. Ystävän myytti romahtaa. Gildan ex-aviomies ei todellisuudessa olekaan kuollut; lopussa hän ilmaantuu uudelleen kadotakseen taas kohta. Ja tällä kertaa lopullisesti. Johnny ja Gilda voivat näin vapautuneina rakastaa toisiaan niinkuin pitääkin. Ainakin näin voi toivoa.

Tällä filmillä ei ole Rita Hayworthin tavanomaisten filmien puolia. Ei riisuutuneita tyttöjä, ei music-hall-tyylistä ohjausta. Super-nainen on yksin näyttämöllä ja rohkeat puvut antavat hänelle paremmin kuin koskaan sen eroottisen kohteen luonteen, josta pin-up -tytön tunnistaa. Harsomaiset, mutt’eivät läpikuultavat puvut, kuuluisa musta silkkipusero, joka jättää olkapäät paljaiksi ja vain jonkin ihmeen kautta tuntuu pysyvän päällä; nämä ovat merkkejä puhtaasti amerikkalaisesta erotiikasta, joka ei kiihota aisteja vaan uteliaisuutta. Tämä on muuten paljon turmiollisempaa kuin alastomuudelle rakentuva erotiikka.

Sosiologisesti Gilda on tavattoman tärkeä filmi. Rita Hayworth ruumiillistaa siinä käsityksen supernaisesta, jonka jatkuvasti tapaamme mm. sarjakuvista. Supernaisesta, jossa ei ole enää mitään feminiinistä, koska hänen kuninkuutensa rakentuu tyhjälle ja koska hän ei muodosta miehen kanssa tavanomaista paria. Frustraatio saa hänet vajoamaan mielikuvitukselliseen houreeseen, mikä selittää sen hyvin omituisen kohtauksen, jossa Gilda pukeutuu naamiaispukuun. Maskulinisoitumisyritys, kiistetyn vallan vahvistus, samalla kun hän säilyttää feminiinisen ulkokuoren. Se onnistuu osittain, koska Johnny antaa syleillä itseään, antautuen Gildan väärän viriiliyden puuskan valtaan. Puuskan katkaisee sulkeutuvan oven ääni: aviomies on nähnyt kaiken ja pakenee.

Kun tämä vaalea, arvoituksellinen, hyvin naismainen ja aina kävelykeppiä käyttävä henkilöhahmo filmin lopussa palaa, ei tarkasti tiedetä, haluaako hän kostaa Johnnylle vai Gildalle. Joka tapauksessa Gilda on viimeiseen tapaamiseen mennessä omaksunut nuoren naisen inhimillisen ja hauraan hahmon. Ja suojellakseen häntä Johnny kietoo käsivartensa hänen ympärilleen, niin kuin jokainen mies tekee, kun hänen kumppaninsa on vaarassa.

Filmin moraaliset johtopäätökset vievät siis psykoanalyysiin. Johnnyn omalaatuisesta intohimosta tulee elegantisti ystävän liian voimakkaan persoonallisuuden aiheuttama ”psykologinen ele”. Johnny on sairas, parantaa huonoa omaatuntoaan lyömällä Gildaa tämän esityksen (viriilin refleksin) jälkeen paljastamalla poliisille ystävänsä salaisuudet. Poliisi, levottoman etsivän suojassa, tulee psykoanalyysin avuksi. Tämä johtopäätös ei kuitenkaan mitätöi Gildan merkitystä. Varsinainen filmi on kuvissa ja dialogin alasävyssä. Tässä tapaamme muodinmukaisen amerikkalaisen ihannenaisen, jonka aviomies on hyvin vähän päättäväinen täyttämään aviollisia velvollisuuksiaan. Seksuaalinen yhteiselämä on pohjimmainen syy avioliitoissa, jotka joutuvat kyseenalaisiksi. Myytin hylkääminen merkitsee hyvin suuressa määrin yhteiskunnan hylkäämistä, ja täsmentyy vielä jos ajatellaan, että atomipommi on kastanut Gildan ja lyönyt leimansa Rita Hayworthin kuvaan. Tämä raivokas jumalointi on pyhän vastakohta. Rakkautta, naisen arvostusta tai aivan yksinkertaisesti naisen kunnioitusta ei käytännöllisesti katsoen enää ole. Se mitä tapahtuu Gildalle, ei – vielä – käänny tragediaksi, ongelma ratkeaa psykoanalyysilla.

Mutta tämä vuosi 1946 merkitsee taudinpuuskan räjähdystä elokuvan avioparien suhteissa. Ei ole yhtään elokuvaa, ei edes dekkarin tai freudiaanin salakaavussa, joka todistaisi sen yhtä pakottavasti kuin Gilda.

Claude Elsen ajattelee, että Gildasta voitaisiin löytää kuviksi käännettyinä koko Amerikan patoutumat ja kompleksit. Ennen kuin mennään pidemmälle, on todettava, että naisen myytin rappeutumisprosessi kiihtyy sitä mukaa, mitä enemmän naisen yhteiskunnallinen rooli kiistetään. Tämä johtuu siitä, että Gilda tulee aikana, jona miehet ja naiset sodan vuoksi ovat olleet vuosia erillään ja eläneet vapaina ja riippumattomina, jolloin he ovat löytäneet toisensa ja sysineet toisiaan. Euroopassa taistelleet amerikkalaiset ovat voineet todeta, ettei naisilla näissä vanhoissa sivistysmaissa ole yhtä hallitsevaa asemaa kuin Yhdysvalloissa. Hollywoodin myytit kääntyvät vastoin tahtoaan todellisuudeksi, jonka paljon eksplisiittisemmän heijastuksen löydämme samanaikaisessa amerikkalaisessa kirjallisuudessa, esim. Gore Vidalin, Truman Capoten tai Tennessee Williamsin teoksissa.

– Jacques Siclier (La Mythe de la femme dans le cinéma américaine, 1956)