VIIDES SORMI (1971)

Giornata nera per l'ariete/The Fifth Cord
Ohjaaja
Luigi Bazzoni
Henkilöt
Franco Nero, Silvia Monti, Pamela Tiffin
Maa
Italia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
91 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
kuvaus Vittorio Storaro * musiikki Ennio Morricone * English version
Ikäraja

Jännitys tihenee paikoin virtuoosimaisesti, kun boheemi toimittaja (Franco Nero) penkoo outoja murhia. Hiukan arvoituksellinen ohjaajalupaus Luigi Bazzoni lähti Dario Argenton viitoittamalle tielle etevän työryhmän kera. Brutalistinen betoniarkkitehtuuri hallitsee Vittorio Storaron kuvaaman trillerin näkymiä. Edda dell’ Orson sopraanoääni elävöittää Morriconen musiikkia.

***

Viides sormi on puhdaspiirteinen ja onnistunut giallo. Se on ennenkaikkea tarinaltaan ja toteutukseltaan hyvin tehty elokuva. Muutkin perustekijät eli näyttelijäsuoritukset ja visuaaliset ratkaisut vakuuttavat saumattomana osana kokonaisuutta. Tarina edustaa giallojen laadukasta perustasoa. Johnin (Renato Romano) kimppuun hyökätään pahansisuisesti pian sen jälkeen kun Isabel (Ira Fürstenberg) on pettänyt hänet. Tohtori Bini (Maurizio Bonuglia) koettaa estää alkoholiongelman kanssa kamppailevaa rikosreportteri Andreaa (Franco Nero) tutkimasta tapausta. Uudenvuoden juhliin osallistuneita henkilöitä kuolee ketjussa ja Andrea joutuu epäilyksenalaiseksi. Hän yrittää kuitenkin samaan aikaan selvittää murhasarjaa poliisien nenän edestä. Elokuva keskittyy huolellisesti mysteerin selvittämiseen. Henkilögalleriaan – uhreina tai epäiltyinä – lukeutuu ex-vaimoa, pornofilmejä tekevää tyttöystävää, rampaa pyörätuolipotilasta, katuhuoraa, lehtimieskollegaa jne. Idea viattomien murhaamisesta oikean motiivin salaamiseksi on lajityypin vakiotemppu, eikä juoni tälläkään kertaa sisällä mitään ainutlaatuista. Elokuva on kuitenkin hallituimpia suorituksia aiheesta. Sitä rasittaa vain pieni verkkaisuus kudelman kehittymisessä, koska pariin sivujuonteeseen ja ihmissuhteisiin keskitytään turhan pitkään.

Jännitys kehittyy vähäisellä gorella tai väkivallalla, sillä näitä niukkoja tehokeinoja käytetään harkitusti. Ohjaaja Luigi Bazzoni onnistuu tekemään murhaajan perspektiivistä kuvatut vaanimisjaksot tunnelmallisiksi ja nivomaan ne kokonaisuuteen välttäen mekaanisuuden ajoituksissa ja harhautuksissa. Esimerkiksi viimeisen uhrin ahdistelu rikkoo maukkaasti tabua ja on sen lisäksi upeasti toteutettua visuaalista bravuuria, johon otetaan taitavasti mukaan uhrin näkökulma. Elokuvan merkittävin puoli on sen visuaalisen ilmeen luoma tilantuntu. Arkkitehtuuria ja interiöörejä on käytetty hyväksi kuvakompositioissa, joissa äärikaukokuvissa nähdyt henkilöt muuttuvat kääpiömäisiksi ympäristöön nähden. Epätavalliset kamerakulmat ja avoin tila tuovat mieleen Dario Argenton, jonka esikoisohjauksen Kuoleman lintu (L’uccello dalle piume di cristallo / The Bird with the Crystal Plumage, 1970) kuvasi niinikään mestarikuvaaja Vittorio Storaro.

– Sami Kalliokosken (”X-Rated”, nro 10), Henrik Hemlinin (Mobius’ Home Video Forum [http://www.mhvf.net]) ja muiden lähteiden mukaan Antti Suonio 8.4.2000