GIULIETTA JA VIETTELYKSET (1965)

Giulietta Masina näyttelee petettyä vaimoa, joka on kykenemätön hyväksymään tosiasiat. Lopulta hän palkkaa yksityisetsivän huikentelevan miehensä kintereille. Elokuva oli Fellinin ensimmäinen värielokuva. Kuvaaja Gianni di Venanzo loi elokuvasta unien, henkien ja muistojen kaleidoskoopin, joka sai kaksi Oscar-ehdokkuutta.

***

”Nainen tuntee, että avioliitto ei enää tarjoa hänelle täyttä turvallisuutta. Mitä hyödyttää miehen uskollisuus, jos nainen tietää että tunteet ja ajatukset ovat muualla ja että mies on vain liian viisas tai liian halpamainen seuratakseen niitä? Mitä hyödyttää naisen oma uskollisuus, kun hän tietää että se on vain kunnianosoitus miehen omistusoikeudelle ja aiheuttaa hänelle itselleen vain kärsimystä? Nainen löytää toisenlaisen uskollisuuden olemassaolon, uskollisuuden hengessä ja rakkaudessa, joka kestää kaikki heikkoudet ja inhimilliset epätäydellisyydet.”

– C.G. Jung

Giulietta ja viettelykset on oikeastaan yksi ainoa valtava moraliteetti, joka hehkuu loistavissa väreissä ja joka on täynnä bisarreja päähänpistoja ja merkillisiä hahmoja. Sanoma on yhtä yksinkertainen ja kouriintuntuva kuin elokuvassa 8 ½. On kysymys vapaudesta ja itsensä toteuttamisesta. 8 ½:n Guidon lailla Giulietta on elämänsä käänne- ja kriisikohdassa, jossa kaikki tuki on mennyttä ja yksilö huomaa äkkiä olevansa itsensä varassa. Giuliettan tapauksessa kysymys on aviomiehen uskottomuudesta ja tähän kokemukseen hän etsii epätoivoisesti apua omista kokemuksistaan ja ympäristöstään, mutta turhaan. Hän on yksin. Hänen hienossa ystäväpiirissään spiritismi on muotia ja hän osallistuu mitä merkillisimpiin istuntoihin. Epäuskoisuudestaan huolimatta Giulietta osoittautuu erinomaiseksi meedioksi. Hänen mielikuvitukselliset näkynsä, joissa sekoittuvat tukahdutetut muistot, toiveet, painajaiset ja traumat, ovat elokuvan keskeistä kudosta. Näissä jaksoissa Fellinin vuolas, oikukas, barokkinen mielikuvitus viettää riemujuhlaansa.

Giuliettan näkyjen kuvasto on pitkälle eroottista, se on myös yhtä aikaa ällistyttävää ja huvittavaa. Eikä olennaista ole pelkästään kuvien rakenne, lavasteet, puvut tai Gianni Di Venanzon kameratyö; Nino Rotan musiikki yhdessä kaikkien muiden osatekijöiden kanssa luo lopputuloksen joka on eroottinen ja samalla kertaa tahallisen absurdi tai jopa vastenmielinen. Värit (Boccaccio-episodia lukuun ottamatta tämä on Fellinin ensimmäinen värielokuva) korostavat psykologista konfliktia: vaaleat, heleät, kermamaiset sävyt lapselliselle, puritaaniselle menneisyydelle; villit, kuumat, kimaltavat vihreät ja purppurat, keltaiset ja punaiset räjähdysalttiille nykyhetkelle. Merkittävää on myös valkoisen käyttö: eroottisilla tutkimusmatkoillaan Giulietta on pukeutunut punaiseen, mutta valkoisissa hän on oma itsensä. Kun hän viimein hylkää näkynsä ja ottaa vastaan yksinäisyyden, hänet nähdään valkoisissa mäntymetsän pehmeitä vihreitä ja ruskeita sävyjä vasten. Guidon lailla hän lopussa tekee hyväksymisen ja alistumisen eleen, kuluneesti sanottuna: löytää minuutensa.

Ehkä Fellinin evankeliumi ei ole tämän mutkikkaampi; ”Vapaudu auktoriteeteista, niin vapautat itsesi!” Kaikessa yltäkylläisyydessään Fellinin elokuvan voi kokea näin yksinkertaisena. Fellini pommittaa katsojaa aiheilla, joista jokaista voi kehitellä loputtomiin. Hän on neorealismin voittamaton taikuri, joka itse kutsuu edustamaansa suuntaa ”neoromanttis-lyyris-maagis-fantastiseksi”. Ja keskellä kaikkea tätä sirkusta, ajatusten, kuvien ja äänien ilotulitusta on pieni Giulietta Masina, ujosti hymyilevänä. Chaplinin jälkeen hän lienee elokuvakomedian suurin lahjakkuus, ja Giulietta hänen suurin roolinsa, pieni eksynyt nainen yksinäisyyden kynnyksellä.

 – Carl Henrik Svenstedtin (1965), Dilys Powellin (1966) ja muiden lähteiden mukaan

Yhteistyössä: