SANANSAATTAJA (1971)

Viimeinen Joseph Loseyn kolmesta toteutuneesta yhteistyöstä Harold Pinterin kanssa. 1900-luvun ensimmäiseen kesään sijoittuvassa tarinassa 12-vuotiaasta pojasta tulee viestinviejä maaseutuyhteisön kiellettyjen rakastavaisen välille. Liian varhainen vihkiytyminen aikuisten salaisuuksiin uhkaa tehdä päähenkilöstä ikuisen sivullisen…

***

P. Hartleyn romaani menetetystä viattomuudesta ja säröilevistä julkisivuista on tarjonnut ihanteellista aineistoa yhdistelmälle Joseph Losey & Harold Pinter. Poistamalla Leon varhaiskypsän analyyttisen kommentaarin ja sulattamalla romaanin kehysluvut keskeiseen kertomukseen Pinterin käsikirjoitus on voittanut eheydessä; samalla romaanin vuoropuhelua on vähennetty minimiin, kohteliaiksi fraaseiksi ja hallituiksi alasävyiksi, mikä saa keskustelun kuulostamaan elegantin hienostuneelta rituaalilta huolellisesti harjoiteltujen huvien näennäisesti itseriittoisessa maailmassa. Toki alusta lähtien on viitteitä siitä, että tämä maailma ei ole niin ilmatiivis kuin sen asukkaat haluaisivat sen olevan: yön varjo kukoistaa hylätyssä ulkohuoneessa hoidettujen kukkapenkkien takana, Leo itse on ulkopuolinen vieras tässä pyhätössä ja tietämättään hän raivaa tietä kutsumattomalle ulkopuoliselle Ted Burgessille, joka järkyttää elämänmuodon perusteita.

”Menneisyys on vierasta maata. Siellä asiat tehdään toisin.” Näillä sanoilla lähtee liikkeelle vanhan Leon tajunnanvirta elokuvan alussa. Ja vähitellen Losey painottaa, että ero ei ole siinä, mitä tehdään, vaan miten se tehdään. Huomattavan hienovaraisesti, ikään kuin kunnioittaen ironisoimiaan sovinnaissääntöjä, Losey osaa tehdä tiettäväksi juuri sen, mistä he ajattelevat olevan kysymys, ja tekee sen turvautumatta yhteenkään ilmeiseen lauseeseen tai kuvaan, kunnes huipentava välähdys Tedin ja Marianin parittelusta kertoo Leolle, mitä hänen itsetärkeä roolinsa sanansaattajana on merkinnyt. Tällainen hienovaraisuus asettaa suuren vastuun näyttelijöille, joiden on pakko tihentää laajoja ilmaisuskaaloja kulmakarvan kohotukseen tai hermostuneeseen äänensävyyn, ja kokonaisuutena ottaen tulkinta on erinomaista. Samalla Loseyn hienovaraisuus ja Pinterin taloudellisuus saavat esiin Hartleyn romaanin melodramaattisen koneiston, jonka kirjailijan oma selittelevä proosa pitkälle onnistui kätkemään. Paikoitellen symboliikka pauhaa hiukan liian lujaa (suuri paljastus sattuu yhteen kesän ensimmäisen myrskyn ja Leon syntymäpäivän kanssa). Tämän hyvittää vain epäsuora tunnustus – nykyaikaisjaksoissa kartanon rakennukset on riisuttu paljaiksi sekä auringonpaisteesta että loistokkuudesta – että tarina itse on ollut muistojen kultaama.

– Jan Dawson (Monthly Film Bulletin, October 1971)