AHNEUS (1924)
Greed/Den giriga 
Uutteran uran sekä ohjaajana, että näyttelijänä tehneen Erich von Stroheimin kiistaton mestariteos kertoo pariskunnasta, jonka elämän muuttaa lottovoitto. Aikaisemmin rahaa ja vaurautta kuvannut von Stroheim on vaihtanut Monacon kimaltelevat kasinot askeettisen karuihin kuviin, jotka korostavat rahanhimon ja ahneuden sielua syövyttävää pahuutta.
***
Ahneus lienee elokuvan historian tunnetuin torso. Metro-Goldwyn-Mayer oli juuri saanut lopullisen muotonsa ja tarvitsi ilmeisesti jotain tarpeeksi näkyvää lujittaakseen identiteettiään, ja niin uuden tuotannonjohtajan, legendaariseksi muodostuvan Irving Thalbergin (joka oli vainonnut Stroheimia jo heidän Universalin-päivinään) osaksi tuli lyhentää elokuvarealismin merkkityö 42 kelasta kymmeneen eli pariin tuntiin. Teos, joka olennaisesti perustuu kestolle, kärsi tietysti suunnattomasti, mutta on yhä mestarillinen. Perinteisellä psykologialla ja sosiologialla on vähän merkitystä näkemyksessä, joka kasvaa yli kaikkien totuttujen äyräiden kuvaukseksi huimauksesta: miltä tuntuu valua yhteiskunnan rähjäisimpään pohjaan, Frank Norrisin vuonna 1899 kirjoittamaan naturalistiseen romaaniin McTeague perustuva Ahneus lähtee liikkeelle viattomasti tapaamisesta, joka johtaa lupaavasti ja romanttisesti avioliittoon; tästä teos laajenee, syventyy ja muuntuu laveaksi yhteiskunnalliseksi freskoksi, jonka kertosäkeitä ovat ahneus ja raha.
Humaani ele paljastuu vielä tuskallisemmaksi kuin Stroheimin maailmaan elimellisesti kuuluvat brutaliteetit yleensä, sillä tiedämme, että se ei kestä, että inhimillinen liike muuttuu vastakohdakseen: rakastunut pari muuttuu rahanhamuamisessaan hirviöiksi, jotka kiduttavat toisiaan kuolemaan saakka, kaikkien hienouksien kautta, yhtäkään laiminlyömättä. McTeague murhaa lopulta Trinan kohtauksessa, jossa etualalla kimmeltävät joulukuusenkoristeet. Rahanhimo huipentuu McTeaguen ja perheystävän kuolettavaan käsikähmään – syö ettet tule syödyksi! – Death Valleyn autiomaan polttavassa helteessä, jossa Stroheim piiskasi näyttelijänsä mielipuolisuuden partaalle: ”Tapelkaa, tapelkaa! Koettakaa vihata toisianne kuten molemmat vihaatte minua!”
”Kaikki henkilökohtaiset tunnut olivat alistettuja filminteolle”, kertoi paikalta viikkokausiksi sairaalaan kärrätty näyttelijä Jean Hersholt ja jatkoi: ”Tulokset oikeuttivat keinot.”
Realismi oli kauttaaltaan yhtä armotonta: kun Norrisin romaani perustui tositapaukseen, Stroheim vei ryhmänsä kuvaamaan siinä nimenomaisessa talossa, jossa Norrisin kertoma murha oli tapahtunut. Sosiaaliset rituaalit esittelevät yhteiskunnan verilihalla: yksilöllisten motivaatioiden halpamaisuuden voi auttaa vain yhteen kokoontuneen ryhmän yhteinen siivottomuus, Häät, joiden taustalla näkyy ohikulkeva hautajaissaatto, huipentuvat ”mittasuhteiltaan gargantualaisiin syöntiorgioihin” (Eisner). Hätkähdyttävä typologia ja tavallinen, pienten kauppojen ja nuhruisten kapakoiden Amerikka ovat ehdottomasti yhtä, tulosta intohimoisesta halusta kuvata ”uskottavia, n:nteen potenssiin realistisia teoksia”: ”Tiesin että ajanviete, joka heijasti elämää, olisi ajanvietteellisempää kuin elämää silpova viihde. Taivas oli raja! Mistä vain ihminen saattaisi uneksia, sen voisin ja tulisin jäljentämään elokuvissani.” (Stroheim).
Stroheimin kapina kohdistui elokuvan kehityksen räikeään vinosuuntaukseen, jonka hän paljasti sen syntyhetkellä. Hän tiesi että Pollyannojen neitseelliset sankarittaret eivät riittäisi yleisölle; tuottajat katsoivat viisaimmaksi päättää että ne ovat kyllin. Stroheimin rampojen, kyttyräselkäisten ja kuppatautisten hahmojen taustalla on todellisen moralistin vakava huoli kaksinaismoraalin repivistä vaikutuksista – siitä että syfilis lisääntyi maassa miten sattui samalla kun taudin nimeä ei edes voinut mainita julkisessa keskustelussa, avioeroja otettiin enemmän kuin missään, jne.
– Peter von Bagh (Elokuvan historia, 1975). Versiotietojen päivitys lähteenä mm. Richard Koszarski: ”Reconstructing Greed” (Griffithiana 65, 1999) AA 14.6.2000