CAPE FEAR (1991)

J. Lee Thompsonin trillerin uusintaversiossa steroidikylvyssä uitetun Kippari-Kallen näköinen linnakundi janoaa kostoa lakimiehelle, jonka epärehellisyyden takia hän joutui vankilaan. Mies ryhtyy tuhoamaan lakimiehen elämää ja perhettä hyytävässä jännitysnäytelmässä, jossa ei ole sankareita. Alkuperäisversion Robert Mitchum ja Gregory Peck nähdään cameo-rooleissa.

***

Max Cadyn hahmo houkutteli Martin Scorsesen ohjaamaan uuden tulkinnan Cape Fearista. Thrillerin aiheena on psykopaattisen raiskaajan kosto asianajajalle jota hän pitää syypäänä vankilatuomioonsa. John D. MacDonaldin romaanin ensimmäinen filmatisointi oli selväpiirteinen kuvaus hyvästä – Sam Bowdenista, kunnioitetusta asianajajasta ja perheenisästä – ja pahasta – Max Cadysta, sadistisesta kostajasta. Wesley Strickin ensimmäinen käsikirjoitusversio oli samoilla linjoilla, mutta Scorsese ”inhosi sitä… perhe oli liian kliseemäinen ja onnellinen… aloin toivoa Maxin onnistuvan”. Mutta Steven Spielberg, hankkeen alullepanija, toivoi Scorsesea ohjaajaksi, ja De Niro halusi esittää Max Cadya. Spielberg antoi Scorseselle vapaat kädet käsikirjoituksen suhteen, kunhan onnellinen loppu säilytettäisiin. Päätöksen löi lukkoon De Niron vakaumus siitä, että Cadyn hahmosta voitaisiin kehittää jotakin mielenkiintoista. Yhtä tarttuvalla innolla De Niro oli yllyttänyt Scorsesen tekemään elokuvan Kuin raivo härkä kymmenen vuotta aikaisemmin.

Scorsesen tulkinnassa hyvän ja pahan vastakkainasettelu muuttui monimutkaisemmaksi ja syyllisyyden seitti sakeammaksi. Ensimmäisessä filmatisoinnissa Bowden oli syyttäjän todistaja, nyt hän on Cadyn puolustusasianajaja. Bowden on pimittänyt todistusaineiston Cadyn uhrin löyhistä tavoista, jotta valamiehet eivät niihin viitaten lieventäisi raiskaajan tuomiota. Kuten Thelma Schoonmaker toteaa: ”Scorsesen maailmassa kaikki ovat syyllisiä”. 14 vuoden kakkua istuessaan Cady on opetellut lukemaan ja kirjoittamaan ja saanut selville Bowdenin petoksen. Cady nauraa kun Bowden tarjoaa hänelle 10000 dollaria jos hän häipyy kaupungista. Mitäkö hän haluaa? ”Vain saman kuin tekin” – arvoituksellinen viittaus vaimoon ja tyttäreen, jotka Cady on menettänyt vankila-aikanaan. Ensimmäisenä elkeenään Cady tappaa perheen koiran. Sitten hän raiskaa Sam Bowdenin rakastajattaren ja puree tältä palan poskesta.

Wesley Strick antoi Cadylle fundamentalistitaustan. De Niro korosti piirrettä entisestään höystäen Cadyn vuodatuksia Jumalan kostoa julistavilla raamattusitaateilla. Sairaalloisen teologiansa Cady on tatuoinut ruumiiseensakin. TOTUUS ja OIKEUS lukee vaakakupeissa, jotka on kiinnitetty Cadyn selkään tatuoituun suureen ristiin. ”Kosto on minun”, ”Aikani on tullut” ja ”Herra on kostaja” ovat sitaatteja hänen ruumiissaan. Kaikissa on jaemerkintäkin.

Kärsiessään vankeuttaan Cady on itse kokenut sen lihan kuoletuksen, jolla hän aikoo nyt rangaista Bowdenin naisia. Raiskattu Cady näkee tekevänsä nyt toisille mitä muut ovat tehneet hänelle. Raamatunlauseiden kirjoittaminen ihoon (lihan tekeminen sanaksi?) on lihan kuoletuksen symbolista toimeenpanemista. Häpäisy muuttuu pyhitykseksi, siitä tulee koston häviämätön painolupa.

Cape Fearissa, jossa Bowdenin perhe yrittää turhaan lymyillä Max Cadya, Scorsese orkestroi eläimelliset ja raamatulliset merkit räikeän, hurjapäisen ja ylettömän väkivallan crescendoksi. ”Tuomitsen teidät helvetin yhdeksänteen piiriin”, Cady julistaa ennen kuin perheen asuntolaiva paiskautuu kallioon ja muuttuu tuhansiksi pirstotuiksi päreiksi. Poltettuna ja upotettunakin Cady pulpahtaa aina uudelleen esiin kunnes hän kurluttaa viimeiset sanansa: ”Kuka tulee mukaan? Olen matkalla luvattuun maahan”.

Max Cadyn loppu on oopperamaisen suurieleinen, kinemaattinen Götterdämmerung. Scorsesen hillitön mise-en-scène, jossa vesi pauhaa, naiset kirkuvat, veri roiskuu ja asuntolaiva hakkaa vasta-aallokkoon, on thrillerin ja goottilaisen kauhun sekoitusta. Freddie Francis, monien 1960- ja 1970-lukujen brittiläisten kauhuelokuvien kuvaaja, toi Cape Feariin Scorsesen tavoittelemaa ”pahaenteistä vitaalisuutta”. Luonnonvoimatkin heijastavat Cadyn käynnistämää myrskyisää menoa: punainen vesi huuhtelee alkutekstejä; mustana myllertävä keinotaivas on Cadyn vapautumisen taustana; tuuli- ja vesikoneet muuttavat Cape Fearin kurimukseksi finaalissa. Erikoistehosteet, repivä leikkaus, vinot kulmat, hätkähdyttävät lähikuvat, hengästyttävä vauhti ja ekspressionistiset valot ja värit sumentavat thrillerin ja kauhuelokuvan rajaa. Sillä Scorsese ei niinkään tee uudelleenfilmatisointia Cape Fearista kuin varustaa sen syvemmän veden kyntäjäksi. ”Minun on pohjattava kaikki hengellisen motivaation kallioperustaan”, Scorsese sanoi kuvausten aattona. Puhtaasti kaupallinen hanke osoittautui yllättäväksi henkilökohtaisten pakkomielteiden varaamoksi, ja siitä tuli yksi Scorsesen ”katolisimmista” elokuvista.

– Lawrence S. Friedmanin mukaan (The Cinema of Martin Scorsese, 1997) AA 26.5.1999