INTOHIMO JA VÄKIVALTA (1974)

Viscontin toiseksi viimeisen elokuvan aihevalintaan vaikutti tarve kehitellä projekti, jonka Visconti voisi ohjata huonosta kunnostaan huolimatta. Kokonaisuudessaan vain yhteen rakennukseen sijoittuvan elokuvan tarina kytkeytyy monin tavoin Italian tuolloiseen rankkaan poliittiseen todellisuuteen, joka tässä tunkeutuu jopa taiteen norsunluutorneihin.

***

Tämä elokuva on kertomus oman sukupolveni intellektuellista, joka ei onnistu elämään sopusoinnussa oman aikansa kanssa, vaan törmää rajusti yhteen nykypäivän sukupolven kanssa. Tämä kokemus haavoittaa häntä syvästi lopuksi elämäänsä. Professori kerää tauluja, jotka tunnetaan nimellä ”Conversation Piece”, 1700-luvun englantilaisia maalauksia, jotka esittävät aateliston tai ylemmän porvariston perheitä lapsineen, palvelijoineen, pikku koirineen. Suloisia, elegantteja, viehättäviä ihmisiä, joiden salaisia intohimoja ja paheita on suuri houkutus kuvitella taulujen liikkumattoman pinnan takaa. Elokuvani on juuri tällainen ”Conversation Piece”, muotokuva perheestä. Minusta elokuvan kaunein kohtaus on se, jossa viisi päähenkilöä loppupuolella kokoontuu pöydän ääreen. Tässä kohtauksessa, joka sinällään on miltei ”Conversation Piece”, nämä henkilöt ovat vihdoin vastatusten ja sanovat mitä julmimpia totuuksia: perheasetelma, josta tulee traaginen ateria.

Yritän elokuvalla sanoa sen, että jos ikääntynyt ihminen yrittää lähestyä nuoria ikään kuin nämä olisivat hänen lapsiaan, se ei toimi, koska he eivät milloinkaan ymmärrä toisiaan. Eräässä vaiheessa tyttö kysyy professorilta: ”Mutta mitä te teitte silloin kun olitte nuori? Samaa mitä mekin nyt teemme?” Ja toinen vastaa: ”En lainkaan! Minä opiskelin, matkustelin, menin naimisiin ja avioliittoni epäonnistui. Äkkiä avasin silmäni ja huomasin olevani keskellä maailmaa, jonka mieltä en edes pysty ymmärtämään.” Itse asiassa hän kärsii yksinäisyydestä ja ymmärtää erehtyneensä. Hän on sulkeutunut itseensä, koska hän pelkää, että muiden ongelmista tulee hänen omiaan ja että hän lopulta hukkuu niihin. Mieluummin hän puuhailee ihmisten jälkeensä jättämien teosten kuin ihmisten itsensä kanssa.

Annan hänen sanoa tämän lauseen elokuvassani, koska hänen elämänsä loppuvaiheet ovat traagisia. Professori ei koskaan ymmärrä tapahtumia jotka kehkeytyvät hänen ympärillään. Kun nuori Konrad, turmeltunein näistä nuorista ihmisistä, yrittää hyvittää tekojaan ilmiantamalla äärioikeistolaisen teollisuusmiehen, Bianca Brumontin aviomiehen organisoiman fasistisen salaliiton, professori ei ymmärrä tätä, koska hän ei pohjimmiltaan usko, että fasismin vaara on olemassa. Silloin kun Konrad toivoisi tukea, merkkiä, ellei peräti luottamusta, professori ei anna hänelle mitään apua. Ja kun fasistit lopussa ovat murhanneet Konradin, professorin on vaikea uskoa sitä, ja hän sulkeutuu suruunsa. Kypsään ikään ehtineillä ihmisillä on toisaalta tarve suojautua elämään, jossa ei ole jäljellä enää mitään harhakuvia, halu paeta muistoihin, sillä kokemukset eivät juuri voi enää kasvaa; toisaalta ovat nuoret, heidän elinvoimansa, irrationaalinen puolensa, heidän epäuskonsa ja halunsa hylätä kaikki mikä on ollut ennen heitä. Nuoret ja heidän mielikuvituksensa.

Kysymyksessä ei ole omaelämäkerrallinen elokuva. Elokuvan päähenkilö inhoaa ihmisiä, inhoaa muiden ihmisten melua ja elää täydellisessä hiljaisuudessa. Hän on egoisti, maaninen keräilijä. Hän on syyllinen, koska hän kieltäytyy myöntämästä, että merkitseviä ovat nimenomaan ihmiset ja heidän ongelmansa, eivät esineet ja asiat joita he ovat tuottaneet. Itse en ole egoisti, olen auttanut lukuisia nuoria neuvoilla ja joskus jopa aineellisesti. Ympäröin itseni ystävillä, rakastan toisten seuraa. Burt Lancasterin tulkitseman henkilön kautta olen halunnut tutkia ikäpolveni intellektuellien asemaa, vastuuta, innonpuuskia ja tappioita. Kyseessä on vertauskuva eräästä kulttuurista. Tämän henkilön kautta minulla on ollut tilaisuus esittää eräs vaihe ja eräs luokka, johon itsekin kuulun, jos niin halutaan. Mutta tähän loppuvatkin yhteiset piirteet. Mutta kyllä minusta tuntuu selvältä, että kun halutaan kertoa jotakin jollekulle, niin sen voi tehdä vain oman itsensä kautta. Siitähän parhaiten todistavat Flaubertin sanat: ”Rouva Bovary olen minä”.

Elokuvani kertovat usein tarinan perheestä, perheen itsetuhosta ja hajoamisesta (Tiikerikissa, Kadotetut, jne.)  Kerron nämä tarinat ikään kuin sielunmessuna, koska tragedian muoto tuntuu sopivan minulle parhaiten. Elokuvieni jännite saavuttaa vimman ääripisteen.

Omien valintojensa tuloksena tai olosuhteiden pakosta elokuvieni henkilöt päätyvät lopulta kasvotusten oman itsensä kanssa. Rakkauden tai perheen mahdollisesti suoma turva on heiltä tässä vaiheessa poissa, eivätkä vallan tai rahan etuoikeudet pysty heitä suojelemaan. He ovat yksin. Heillä ei ole toivoa muuttaa tilannettaan, usein ei edes halua.

Minua on usein pidetty dekadenttina. Minulla on dekadenssista suotuinen käsitys, sellaisena kuin sitä edusti esim. Thomas Mann. Minä olen tämän dekadenssin kyllästämä. Mann oli germaanisen kulttuurin dekadentti, minä italialaisen. Minua on aina kiinnostanut juuri sairaan yhteiskunnan tutkiminen.

Olen tahallani luopunut autenttisista ulkokuvista, mikään ei olisi ollut helpompaa. Professorin huoneiston parvekkeelta avautuu näköala Roomaan, sen kattoihin, kupoleihin, muistomerkkeihin. Pyysin lavastajaltani Mario Carbuglialta, ettei hän tekisi mitään tarkkaa jäljennöstä maisemasta. Käytin mieluummin eräitä roomalaisen barokin aineksia (esim. Falconierin palatsin julkisivua, Madamen palatsin koristeita), joiden suhteet ja aseman sommittelin uudelleen täysin vapaasti. Tuloksena on selvä väärennös, miltei maaginen kuva keinotekoisesta maailmasta, joka rakentuu aivan autenttisista yksityiskohdista.

– Luchino Visconti (L’Avant-Scène du Cinéma 159, Juin 1975 – erilaisista haastattelulausunnoista koottu artikkeli) ST – tekijätietoa päivitti AA 2.9.1999