SOTA ON LOPPUNUT (1966)

Modernin elokuvan yhden keskeisimmän ohjaajan mestarityö kolahti tajuntaan Tšekkoslovakian miehityksen päivinä elokuussa 1968. Elokuva on tiukka tiivistys muistista ja muistoista Espanjan sisällissodan vuosina ja nykyajassa. Kolme päivää Diego Moran (Yves Montand) elämästä Pariisissa Mariannen (Ingrid Thulin) ja Nadinen (Geneviève Bujold) kainalossa.

***

Sota on loppunut merkitsee tiettyä kehitystä Resnaisin ajattelussa. Kolmessa aikaisemmassa pitkässä elokuvassa hänen henkilöhahmonsa olivat olennaisesti kielteisiä. Näimme miehiä ja naisia, jotka olivat eristäytyneet omaan menneisyyteensä, joiden elämä oli raunioina, joilla ei ollut keston tajua, koska he eivät pysty katsomaan nykyistä todellisuutta silmiin. Vain Murielin Bernard yritti toimia dynaamisesti nykyhetkessä ja hänenkin yrityksensä menivät niin tykkänään harhaan että ne olivat toivoton sekoitus pelkuruutta, itsepetosta ja epärehellisyyttä.

Elokuvassa Sota on loppunut keskeiseksi nousee ongelma, miten toimia sopusoinnussa menneisyyden kanssa ja antamatta menneen kehittyä painolastiksi suuntautua samalla tulevaisuuteen. Tämä kysymys on väistämätöntä jatkoa Resnaisin aikaisemmille teoreettisille pohdinnoille; Jorge Semprunille, espanjalaiselle sosialistille, se merkitsee hyvin käytännöllistä vaatimusta että vallankumouksellisten on ennemmin tai myöhemmin lunastettava unelmansa veressä. On varsin luontevaa, että tällaista teemaa kehitellään espanjalaisen puitteissa, koska mikään toinen tilanne ei pysty tarjoamaan yhtä eläviä muistoja joihin liittyy vielä itsepintaisia kuvitelmia nykypäivän yhteiskunnan luonteesta. Yhdistämällä näihin piirteisiin viimeiset 30 vuotta Espanjan historiaa Resnais pystyy tekemään yleistyksiä kokonaisen sukupolven harhakuvista ja asettamaan niiden vastapainoksi nykyajan sitoutuneen nuorison luottavaiset mutta tuskin vähemmän harhaiset uskomukset.

Diegon poliittista toimintaa ohjaa hänen nuoruudenkokemuksensa Espanjan sisällissodassa. Hän on toiminut koko aikuisen ikänsä vallankumouksellisessa ryhmässä, joka ajattelee vielä vuoden 1936 käsittein eikä näytä tajunneen että Espanjan kansan toivosta on kulunut 30 vuotta. Käytöksellään ryhmän jäsenet vahvistavat todeksi Diegon huomautuksen, että ”Pariisin esikaupungeissa te voitte saada Espanjan todellisuuden sopimaan unelmiinne”. Mutta heidän Espanjaansa ei enää ole olemassa: vanhat miehet elävät nuoruuttaan, vailla kosketusta nykypäivän tosiasioihin. Kuten Diego sanoo, he eivät voi asettua Bilbaon työläisten asemaan, niin miten he voivat kuvitella pystyvänsä ennakoimaan heidän käytöstään?

Vähitellen Diego on onnistunut pääsemään irti näistä harhakuvista ja hallituksen ajojahti madridilaista organisaatiota vastaan pakottaa lopulta hänet ymmärtämään, että ”Espanja ei enää ole vuoden 1936 unelma, vaan vuoden 1965 todellisuutta”. Hän kieltäytyy pitempään maksamasta johtajiensa illuusioista toveriensa hengellä ja palaa omsta aloitteestaan Espanjaan pelastaakseen Juanin hengen. Mutta Diegon raporttia pidetään liioiteltuna, subjektiivisena arviona, ja hänet vapautetaan Madridin matkasta ja neuvotaan lepäämään, ajattelemaan asioita uudelleen.

Diegon toimintojen poliittista epävarmuutta ammattivallankumouksellisena täydentää hänen pakosta viettämänsä elämän miltei fiktiivinen luonne. Hänen elämäänsä kuormittavat väärät nimet, väärennetyt paperit, tilapäiset kontaktit, osoitteet joita käytetään kerran pari ja sitten vaihdetaan, hammastahnaputkiin kätketyt sanomat. Jopa silloin kun hän on todellisuutta edustavan Mariannen kanssa, tämä fantasia-aines saattaa joskus tulla väliin. Selittääkseen ystävilleen Diegon kuuden kuukauden poissaolon Espanjassa, Marianne sepittää jutun että hän on ollut Brysselissä YK:n töissä, kun taas Diego selittää olleensa Roomassa UNESCOn palveluksessa. Tämän petoksen vastapainoksi Diego kuitenkin heti alkaa puhua heidän kävelyretkistään Piazza Navonen suihkukaivojen ympärillä, mikä tuo takaisin heidän rakkautensa todellisuuden.

– Alan Ward, teoksesta ”Alain Resnais or the theme of time” (1968)

Jos Sota on loppunut on jollain tavoin Resnaisin tyydyttävin elokuva, se johtuu paljolti Yves Montandista, hänen kirkkaasta ja rehellisestä näyttelijäsuorituksestaan pelkojen, fantasioiden ja turhuuden tunteiden täyttämänä vallankumouksellisena. Kuinka sirpaleisia ohjaajan tunteet saattavatkin olla, Montand pysyy osallistumisen kalliona ja hänen lujuutensa näyttelijänä palvelee tyylin ankkurina, mikä tekee merellisestä kuvia henkilöhahmon. Kuten edesmenneen Nikolai Tsherkasovin majesteettisuus työnsi syrjään leikkauksen Einsteinin Iivana Julmassa, Montandin inhimillisyys kesyttää leikkauksen tässä Resnaisin elokuvassa. Meitä ei enää kosketa suureellinen vastakohta-asetelma rakkauden ja pommin, menneisyyden ja nykyisyyden, illuusion ja todellisuuden, yhteiskunnan ja yksilön välillä. Meitä pitävät vallassaan Diegon epäilykset, Diegon pelot, Diegon toiveet, Diegon vainut, jopa Diegon fantasiat. Hänen mielensä kautta kulkee se minkä me olemme tietävä ja tunteva vanhan vasemmiston perinnöstä, tuosta viimeisestä, epätoivoisesta toveruudesta jota vietetään keittiöissä ja hautausmailla toverien käydessä käsiksi vanhaan retoriikkaan, jota he ovat tuomittuja olemaan koskaan unohtamatta ja uuteen todellisuuteen jota he ovat tuomittuja olemaan koskaan ymmärtämättä.

Resnaisille riittää juhlia muistoa ja surra unohdusta, kun persoonallisuuden ja politiikan palaset hajoavat ajan tyhjiöön. Kulttuuri merkitsee prosessia yrittää muistaa ja Resnais teki kerran dokumenttielokuvan Pariisin kirjastosta kulttuurin ylimpänä koristuksena (Toute la memoire du monde – ”Koko maailman muisti”). Elokuva on kuitenkin enemmän kuin muistamista ja unohtamista. Se on myös näyttelemistä, tekemistä, päättämistä, todellakin olemista. Elokuva, kuten elämä, on prosessi jolla luoda muistoja tulevaisuutta varten. Resnaisia on aina vetänyt puoleensa menneisyys ilman että hän olisi kiinnostunut tulevaisuudesta – paitsi elokuvassa Sota on loppunut ja ennen muuta Diegon hahmossa.

Mitä sitten tulee elokuvan ”sanomaan” Jorge Semprunin käsikirjoitus on ilmeinen ja selvä kaikille yleisölle. Merkitys on elokuvan nimessä. Sota on loppunut, eikä Resnais yritä rakentaa menneisyyden tuskia vanhoilla uutispätkillä niin kuin Fred Zinnemann groteskin tunteettomassa elokuvassa Ja koston hetki koitti… Espanjan sisällissodan todellinen tragedia on se että kaikki siihen osallistuneet ovat joko kuolleet tai 30 vuotta vanhempia. Espanja on silti olemassa maantieteellisenä yksikkönä, mutta sitä asuttaa välinpitämätön sukupolvi. Madridissa ja Barcelonassa kuhisee turisteja samaan aikaan kun vanhat bolshevikit sysäävät pamfletteja Sevillaan. Uusi vasemmisto irvistelee vanhalle vasemmistolle. Mutta sillä ei ole väliä niin kauan kun voi pitää uskonsa keskellä epävarmuutta.

– Andrew Sarris, ”Ode to the Old left” (Cahiers du Cinéma in English n:o 8, helmikuu 1968)