Tšekkoslovakian uuden aallon avaintekijän kommunistihallintoa allegorisesti kritisoivan elokuva oli vuosikymmeniä kielletty, mutta sai uuden elämän 90-luvulla. Poliittisen satiirin näyttämönä toimii porvariston ”uudelleenkoulutuskeskukseksi” muutettu kaatopaikka. Menzelille ominaisesti laajemman sosiopoliittisen ilmapiirin sydämessä on aina rakkautta ja myötätuntoa kanssaihmistä kohtaan.

***

Jiří Menzel (s. 1938) oli keskushahmoja siinä tshekkielokuvan ”uudessa aallossa”, jonka kukoistus katkesi elokuun 1968 miehitykseen. Juuri tämän käännekohdan ajoilta on peräisin Kuin leivoset langalla, jota alettiin kuvata elokuun jälkeen ja joka valmistuttuaan 1969 hyllytettiin 20 vuodeksi. ”Virallisesti kukaan ei sanonut mitään minua vastaan”, Menzel muistelee. ”He vain sanoivat, että elokuva ei ollut totuudenmukainen kuvaus 1950-luvusta.”

Vuoden 1989 ”samettivallankumouksen” jälkeen Kuin leivoset langalla vapautui pannasta ja voitti seuraavassa helmikuussa Berliinin festivaalien pääpalkinnon. Hyllytyksen syitä ei ole vaikea nähdä, sillä Menzelin elokuva iskee kommunistisen hallinnon ytimiin kuvauksessaan työleiristä, jonne joukko ”sopeutumattomia luokkavihollisia”, intellektuelleja ja yksityisyrittäjiä on komennettu ”uudelleenkoulutukseen” vuoden 1948 jälkeen, jolloin ”työväenluokka on ottanut lopullisesti vallan ja on nyt johtava luokka”, kuten alussa ilmoitetaan.

Samalla elokuvan näyttämöksi paljastuu rautaromuttamo, joka toimittaa raaka-ainetta terässulattamoon – työvoimanaan mm. entinen professori, yleinen syyttäjä, parturi ja kokki. Pomot kukkoilevat ja liian suorapuheiset leiriläiset katoavat mustien autojen kyytiin. Lähellä sijaitsee loikkausta yrittäneiden naisten rangaistuslaitos: tuloksena on liikuttavasti kuvattua teerenpeliä ja yksi aito romanssi. Ohessa seurataan hyväsydämisen vartijan avioliiton surkuhupaisia ensiaskelia mustalaiskaunottaren kanssa.

Näistä asetelmista Menzel pystyy jälleen kehittämään saman jäljittelemättömän yhdistelmän vakavuutta ja huumoria, joka valloitti hänen läpimurtoteoksessaan Tarkoin vartioidut junat (1966). Leirielämää on kuvattu vailla vähintäkään paatosta, mutta sen rutiinit välittyvät lähes kafkamaisella voimalla. Tässä mieltymyksessä rituaaliin ja tietyssä arkipäivän runoudessa piilee Menzelin tyylin viehätys. Ihmisarvo ja vakaumuksellisuus korostuvat vaikeissa oloissa, rakkaus ja ilonpito kirkastavat ankean arjen. Naurunalaisiksi joutuvat kovaotteiset vallanpitäjät ja sankareiksi kovaosaiset, jotka taipuvat vaan eivät taitu.

Päinvastoin kuin monet tshekkiläiset ohjaajakumppaninsa, Menzel sanoo ”halveksivansa politiikkaa”. Pysähtyneisyyden aikana hän työskenteli lähinnä teatterissa ja pitäytyi elokuvissaan vaarattomien historiallisten aiheiden maaperällä. Oikullinen huumori ja kotikutoinen surrealismi ovat Menzelin luonteenomaisia keinoja, jotka hän myöntää ”persoonalliseksi kosketuksekseen”: ”Minulla ei ole rohkeutta nähdä todellisuutta täsmälleen sellaisen kuin se on, niinpä viittaan kernaasti johonkin ja annan katsojan mielikuvituksen tehdä loput”. Erityistä ”tshekkiläistä huumorintajuaan” hän luonnehtii: ”Näemme kaikesta toisen puolen ja huomaamme nopeasti paradoksin. Me voimme aina nähdä Brezhnevin alusvaatteissaan.”

– Sakari Toiviaisen (1991) ja muiden lähteiden mukaan