BOHEEMIELÄMÄÄ (1992)

Henry Murgerin romaaniin perustuvassa elokuvassa albanialainen taidemaalari, ranskalainen kirjailija ja irlantilainen säveltäjä ystävystyvät ja yrittävät selviytyä taiteellaan Pariisissa. Vieraalla kielellä näytellyt Matti Pellonpää palkittiin roolistaan Euroopan parhaana miesnäyttelijänä. Elokuva on esitetty Berlinalessa kahdesti: vuonna 1992 sekä uudelleen vuonna 2014 osana tuottaja-levittäjä Karl Baumgartnerin juhlasarjaa.

***

Aki Kaurismäki on jäljittelemättömään proosatyyliinsä kuvaillut ensikosketustaan Henri Murgerin (1822-1861) romaaniin “Boheemielämää”, joka ilmestyi alun perin 1851: “Tutustuin Murgerin romaaniin toimiessani N:n kuvernementissa paikallisen postilaitoksen alimpana virkailijana 1976. Loikoessani eräänä iltana vuoteessani eräs samassa asunnossa asuva toverini työnsi kirjan ovenraosta. Siihen voidaan katsoa elämäni porvarillisen vaiheen päättyneen.”

Viisitoista vuotta myöhemmin Aki Kaurismäki oli valmis toteuttamaan pitkäaikaisen haaveensa eli Murgerin romaanin elokuvasovituksen. Teos filmattiin tietenkin Pariisissa, tarkemmin sanoen Malakoffin turmeltumattomassa esikaupungissa, ja yhtä itsestään selvästi ranskaksi, mitä varten Kaurismäen vakionäyttelijät Matti Pellonpää ja Kari Väänänen opettelivat puhumaan ranskaa albanialaisen taidemaalarin ja irlantilaisen säveltäjän rooleissaan.

Boheemielämää on ensi sijassa elokuva ystävyydestä, jota sävyttää säädyllinen opportunismi. Kaurismäen boheemit ovat valmiita jakamaan vähänsä, jos heillä sattuu jotain olemaan. He ovat taiteilijoita siksi, ettei heillä ole muuta elämänkatsomuksellista vaihtoehtoa, mutta kernaasti he myyvät työvoimaansa hyvin tarjoavalle. Rodolfo, Marcel ja Schaunard ovat arvokkuuttaan vaalivia pummeja, valmiita kunnialliseen vilppiin mutta eivät toistensa pettämiseen. Heitä luonnehtii puhelias joutilaisuus, jonka nuhruinen arvokkuus on kääritty korukielisiin puheenparsiin: kieli on heille helmiäiskampa jolla he pyyhkäisevät ruokkoamatonta ja rasvaista tukkaansa peilin edessä.

Boheemielämää on löytänyt maailmansa runolliseksi realismiksi kutsutusta ranskalaisesta tyylisuunnasta, joka sitoo löyhästi yhteen mm. elokuvia, joissa pariisilaiset elävät arkeaan köyhinä mutta ylpeinä, soudellen sunnuntaisin joella. Ennen muuta Kaurismäki tekee kunniaa Jacques Beckerille ja pystyy viemään elokuvansa samaan maailmaan, jossa oikeiden ihmisten elämä pyörii työn, rakkauden ja ystävyyden sekä ruuan ja juoman ympärillä.

Viimeistään Boheemielämässä käy selväksi, että Kaurismäen kerronta on kehittynyt kypsäksi, omaleimaiseksi käsialaksi, jota vain korostaa kuvien mustavalkoisuus. Huolella koristellun puheliaisuuden ja lakonisen kuvakerronnan välille syntyy ristiriitainen mutta toimiva jännite. Vähäeleiset, mustan kautta toisiinsa liittyvät kuvat ovat suomalaisuuden ääni: painokkaita, lyhyitä lauseita ja paljonpuhuvia lauseiden välejä. Kuvat kantavat paljon huumoria ja säästävät dialogilta kommentoinnin vaivan. Antautuvan naisen kukkaa pitelevä käsi retkahtaa Suomi-elokuvan parhaitten perinteitten mukaisesti, varjot rautatieasemalla elävät omaa elämäänsä.

– Matti Apusen (AL 29.2.1992) ja muiden lähteiden mukaan