MINÄ OLEN I (1992)

Minä olen I
Ohjaaja
Markku Lehmuskallio
Maa
Suomi
Kesto
112 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Lehmuskallio tutustui inuiittien ja muiden eskimoiden taiteeseen, josta tuli aihe kaksiosaiseen, kahden kokoillan elokuvan mittaiseen dokumenttiin. Minä olen kytkeytyy sekä edeltävien fiktioelokuvien että tulevien dokumenttielokuvien tematiikkaan, jatkuvaan tutkimusmatkaan pohjoisten vähemmistökansojen kulttuuriin. Elokuvan ensimmäinen osa käsittelee arktisten kansojen taiteen historiaa, toinen osa niiden nykytaidetta.

***

Inuksukin (1988) myötä Markku Lehmuskallio tutustui inuiittien ja muiden eskimoiden taiteeseen ja juuri siitä tuli hänen seuravan elokuvansa aihe: itse asiassa syntyi kaksiosainen, kahden pitkän elokuvan mittainen dokumentti Minä olen, joka kytkeytyy tiiviisti Lehmuskallion edellisiin fiktioelokuviin kuten myös hänen tulevien dokumenttielokuviensa keskeiseen tematiikkaan, tutkimusmatkaan pohjoisten vähemmistökansojen kulttuuriin. Lukuisilla matkoillaan museoihin, arkistoihin ja taiteilijoiden työpajoihin keräämänsä valtavan aineiston Lehmsukallio päätyi jäsentämään ensin historian, sitten pohjoisten kansojen asuinpaikkojen ja viime vaiheessa tunnetuimpien taiteilijoiden mukaan.

”Elokuva tundralla asuvien ihmisten taiteesta. Esihistoria ja kohtaaminen” kuuluu elokuvan ensimmäisen osan täsmällinen alaotsikko. Kaukaisesta historiasta Lehmuskallio myös aloittaa elokuvansa näyttämällä 5000 vuotta sitten Ruijan rannikolla kiveen piirretyn ihmishahmon ja kysyen: ”Oliko hän tietäjä? Oliko hän runoilija?” Historia etenee kuvaan 4000 vuotta vanhasta naamiosta ja jatkuu ajanlaskumme alun kanadalaiseen Dorset-kulttuuriin ja noin vuosina 500-1800 Alaskassa ja Grönlannissa vaikuttaneeseen Thule-kulttuuriin. ”Kulttuurin syntyvät, kehittyvät, kukoistavat ja kuolevat kuin tundran kukkanen arktisella tasangolla lyhyen kesän aikana”, kertojaääni sanoo.

Jälleen kerran Lehmuskallio saattoi tuoda julki ihailunsa luolamaalausten kiveen piirrettyä viivaa kohtaan: ”Parempaa viivaa emme pysty vieläkään tekemään. Luonnonolosuhteet muovaavat ihmistä ja kulttuuria, taide saa erilaisia nimiä ja ulkoasuja, mutta se pulppuaa yhä samasta lähteestä, ihmisen ristiriidasta.” Elokuvan työnimenä olikin pitkään ”Arktinen viiva”, samalla kun Lehmuskallio hautoi ajatusta antaa sille nimeksi ”Hengitys”, ”Anerga”, joka inuiittien kielessä tarkoittaa samaa kuin runous. Molemmat teemat ovat läsnä valmiissa elokuvassa: piirrosten, maalausten ja veistosten arktiset viivat, jotka länsimaisen taiteen kriteereihn saatetaan helposti määritellä ”primitivistisiksi”, ”naivistisiksi” tai jopa ”surrealistisiksi”, Kaiken aikaa elokuvan ääninauhalta kuuluu myös hengitys, joka rytmittää kerrontaa ja antaa sille ”hengen” monessakin mielessä.. Ensinnäkin ja sananmukaisesti se on Lehmuskallion omaa hengitystä, henki joka kyllästää hänen lähestymistapaansa pohjoisten kansojen identiteettiin ja taiteeseen. Toiseksi se on taideteosten ja runouden oma henki, joka huokuu tekijästä kokijaan (”minä olen”). Kolmanneksi kysymys on niistä hengistä, hyvistä ja pahoista, saaliseläinten ja taivaankappaleiden hengistä, tuulen ja meren, maan ja kuun hengistä, joiden kanssa tundran ja jäätikön ihmiset ovat perinteidensä mukaan eläneet, joihin he turvautuvat ja jotka on tehty näkyviksi heidän taiteessaan.

Lehmuskallio oli asettanut itselleen haasteen tavoittaa näiden taideteosten henki, arktisten kansojen edustaman toiseuden henki. Tutkimusmatkan varrella elokuvan kokonaisuus muotoutui kollaasiksi taidetta ja historiaa, dokumenttia ja fiktiota, eräänlaiseksi kollektiivisen hengen näyttelyksi, jonka ylle Lehmuskallio valoi oman taiteensa hengen.Taideteokset saivat ympärilleen kansojen mytologian ja historian, suullisen ja lihallisen perinteen, johon kuuluivat kansanrunot ja –laulut, arkistodokumentit perinteistä kuten myös tavoista, joilla menneisyyden tutkimusmatkailijat ja lähetyssaarnaajat ovat suhtautuneet alkuperäiskansoihin. Elokuvan ensimmäisen osan lopussa nähdään yhden aikakauden vertauskuvallinen päätös: ydinpommin koeräjäytys Novaja Zemljalla, samalla kun paikallinen taiteilija kertoo neuvostoajan poliittisista ja yhteiskunnallisista murroksista. Lopputekstien päällä kuullaan surumielinen laulu, jossa tyttö kaipaa sotaan menehtynyttä isäänsä.

– Sakari Toiviainen (2009)