MINÄ OLEN II (1992)

Minä olen II
Ohjaaja
Markku Lehmuskallio
Maa
Suomi
Kesto
120 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
dokumenttielokuva
Ikäraja

Lehmuskallio tutustui inuiittien ja muiden eskimoiden taiteeseen, josta tuli aihe kaksiosaiseen, kahden kokoillan elokuvan mittaiseen dokumenttiin. Minä olen kytkeytyy sekä edeltävien fiktioelokuvien että tulevien dokumenttielokuvien tematiikkaan, jatkuvaan tutkimusmatkaan pohjoisten vähemmistökansojen kulttuuriin. Elokuvan ensimmäinen osa käsittelee arktisten kansojen taiteen historiaa, toinen osa niiden nykytaidetta.

***

Minä olen –elokuvan toinen osa alkaa samalla kuvalla ydinräjäytyksestä johon ensimmäinen osa päättyi. Historiallisen katsauksen jälkeen ollaan nykyajassa ja alun teksti ilmoittaa elokuvan käsittelevän ”tundralla asuvien ihmisten nykytaidetta”. Tätä varten Lehmuskallio kävi läpi samat kymmenet museot ja arkistot sen lisäksi, että hän esitteli lähes 50 pohjoisten vähemmistökansojen taiteilijaa heidän elinympäristössään, ateljeissaan tai näyttelyissään. Liikkuessan elävien nykytaiteilijoiden parissa Lehmuskallio ei enää tarkastellut taideteoksia ”museon ilmapiirissä” tai ”lasin läpi”, vaan hän saattoi seurata taiteilijoiden työtä ja teosten syntyä todellisessa tilanteessa: miten maalausten hahmot saivat ääriviivat ja värit, miten kivestä tai puusta muotoutui hienopiirteisiä veistoksia, miten syntyi korpin naamio ja sen henki, korotettuna ja koristeltuna auringon hahmoon.

Maalausten ja veistosten lisäksi arktisen nykytaiteen kavalkadissa saavat osansa myös kirjallisuus, runous, musiikki, tanssi ja jopa elokuva. Kokonaisuuteen sisältyy Timmun Alariaqin ohjaaama pieni kolmiosainen elokuva, jossa eskimoäiti kertoo lapselleen sadun sisämaan asukkaiden ryöstämästä pikkupojasta ja tämän pelastamisesta – tarina nähdään Silamiut-teatterin esittämänä kuvaelmana. Niin ikään mukana on tanssiryhmien kuten King Island Dancersin ja Syra Sevin esityksiä, runonlausuntaa, laulua, tila- ja videotaiteen näytteitä.

Kaikki tämä taide on Lehmuskallion elokuvassa peili ihmisen pyrkimykselle jäsentää maailmaansa sekä halulle antaa unelmille ja toiveille konkreettinen muoto. Tämä halu on olemassa, asui ihminen sitten iglussa tai lähiön kerrostalossa. Minä olen herättää pohtimaan, mitä yhteistä elokuvateatterin pimeydessä istuvalla katsojalla on valkokankaalla avautuvan, aluksi vieraalta tuntuvan, mutta oudolla tavalla yhä tutummaksi käyvän maailman kanssa. Saatamme ymmärtää, että kysymys ei ole vain arktisesta ihmisestä, vaan ihmisen olemuksesta ylipäätään. Taiteen läpi Lehmuskallion tähtäimessä ovat taiteen ja kulttuurin alkulähteet, jotka ulottuvat ”sielun”, unien, uskomusten ja piilotajunnan alueille. Tekijän hengitys ja runouden henki ovat vahvasti läsnä myös toisen osan runsaassa ja monipuolisessa katselmuksessa. ”Minulla on silmäni, korvani, tuntoni ja kokemukseni”, Lehmuskallio pohti ratkaisujaan. ”Olenko nähnyt oikein? Antavatko valintani oikean kuvan tundran ihmisestä? Katselin nykytaiteen teoksia niiden omassa ympäristössä. Ymmärsin, että tämä ympäristö tuottaa tämän näköisiä kuvia. Kuvat näyttivät itsestään selviltä. Luonnollisilta, ne hengittivät, ne olivat tekijöittensä kaltaisia.”

– Sakari Toiviainen 25.2.2009