SISÄPIIRI (1991)

Ensimmäinen Kremlissä kuvattu ja tositapahtumiin perustuva elokuva kertoo Stalinin henkilökohtaisesta elokuvakoneenkäyttäjästä Ivanista. Ivan on uskollinen ja nöyrä palvelija, vaikka hänen ympärillään ystävät joutuvat vaikeuksiin ja petoksen silmukka kiristyy entisestään. Useita vuosia Hollywoodia palvellut Kontshalovski palasi elokuvan jälkeen Eurooppaan, koska ymmärsi kuinka mahdotonta vakavien elokuvien tekeminen Yhdysvalloissa oli.

***

Nuoruutensa Neuvostoliitossa Andrei Kontshalovski lupasi pullon brandya uuden elokuvansa koekatselun koneenkäyttäjälle, jos tämä pitäisi korvansa auki ja raportoisi, mitä mieltä sensorit olivat. Mies teki kuten oli pyydetty, ja totesi sitten ettei tämä mitään, olisitpa kuullut mitä Stalinin aikoina sanottiin elokuvista. Hän oli Aleksandr Ganshin, ja toiminut Kremlissä Stalinin koneenkäyttäjänä vuodesta 1939 aina Stalinin kuolemaan 1953. Kontshalovski jututti Ganshinia ja kuuli tarinoita siitä, miten yksityisnäytöksissä katsottiin uusimpia elokuvia niin kotimaasta kuin Euroopasta ja Hollywoodista, ja seurattiin sodan etenemistä uutisfilmeistä. Kontshalovski ehdotti, että aiheestahan voisi kirjoittaa kirjan ja myydä sen amerikkalaisille, siitä saisi ainakin satatuhatta dollaria. Ganshin totesi, ettei tiedä rahasta, mutta tietää kyllä montako vuotta vankileiriä noista asioista lavertelusta voisi saada. Aihe jäi muhimaan.

Kotimaassa käsikirjoittajana ja ohjaajana juhlittu Kontshalovski muutti 1970-luvun lopussa Hollywoodiin, missä – vastoin Kontshalovskin omia odotuksia – kukaan ei arvostanutkaan häntä, ei edes tiennyt kuka hän on, eikä osannut nimetä yhtään oikeasti venäläistä elokuvaa. Oltuaan vuosia työttömänä Kontshalovski tarttui ahnaasti saamaansa tilaisuuteen todistaakseen taitonsa ohjaajana. Amerikan esikoispitkä Marian rakastajat (Maria´s lovers, 1984) vilisi tähtiä ja esitettiin Venetsian elokuvajuhlilla. Tiukkojen budjettien ja ahtaiden aikataulujen Golan-Globus-tehtaasta pusertuivat sitten ulos Kontshalovskin yritteliäät ohjaukset, vankikarkurikuvaus Pakojuna (Runaway Train, 1985) ja Louisianan suolle sijoittuva tiheä draama Verisukulaiset (Shy people, 1987), joka viehätti Cannesin yleisöä.

Golan-Globusin brittituotannon, Jacqueline du Prén tarinaan perustuvan draaman Duetto yhdelle (Duet for One, 1986), rooleissa nähtiin  Julie Andrews ja Max von Sydow. Warner Brothersin tuottaman toimintakomedian Tango & Cash (1989) pääosia esittivät Sylvester Stallone ja Kurt Russell. Samana vuonna Kontshalovski ohjasi  crazykomedian Homer ja Eddie (1989), jonka parivaljakkona nähtiin James Belushi ja Whoopi Goldberg.

Uran tässä vaiheessa ja Neuvostoliiton olemassaolon viime metreillä elokuvaidea Stalinin koneenkäyttäjästä tuli mahdolliseksi toteuttaa yhteistuotantona ja jopa niin, että Kremliin sijoittuvat kohtaukset todella kuvattiin Kremlissä. Kontshalovski on sanonut tehneensä Sisäpiirin selittääkseen Venäjän amerikkalaisille: ”Amerikkalaiset luulevat että venäläiset ovat hienoja ihmisiä, joilla vain on epäkelpo taloussysteemi, että venäläiset tarvitsevat vain vapauden ja ovat sitten onnellisia. Mutta ei se ole niin yksinkertaista. Venäläiset eivät ole koskaan historiansa aikana olleet vapaita. Maaorjat vapautettiin vasta hiljattain, vuonna 1861. Siihen asti lähes kaikki venäläiset olivat toisten venäläisten orjia. Meidän luonteessamme on sellainen piirre, että arvostamme sitä kun joku turvallisesti kertoo meille mitä nyt tehdään. (–) Vaikka amerikkalainen media näkee Venäjän kehittyvän kapitalistiseen suuntaan, luulen että saamme olla onnellisia jos pääsemme edes siihen mihin Meksiko 1920-luvulla – että talous olisi tasapainossa ja kaikki saisivat syödäkseen.” (Ebert 1992.)

Stalin rakasti elokuvia ja katsoi niitä jatkuvasti lähipiirinsä kanssa. Neuvostoliitossa luotettiin elokuvan voimaan kansan sivistäjänä, kasvattajana ja viihdyttäjänä. Stalin ja hänen sisäpiirinsä ratkaisivat monen elokuvan ja elokuvantekijän kohtalon. Moni haettiin keskellä yötä kotoaan ja kuljetettiin mustalla autolla Kremliin vailla tietoa siitä, mitä on luvassa. Sisåpiiri-elokuvassa Tom Hulce on elokuvakoneenkäyttäjä ja mekaanikko Ivan Sanshin, joka melkein räjähtää ylpeydestä kun hänet nimitetään Stalinin palvelukseen. Ympärillä tapahtuu kauheita asioita, mutta Ivan antaa niiden tapahtua, koska menettäisi asemansa jos puuttuisi vääryyksiin. Hän on uskottu koneenkäyttäjä, hoitaa työnsä ensiluokkaisesti ja vaikenee. Edes vaimo ei tiedä missä Ivan on töissä, mutta tarttuu tyytyväisenä miehen tuomaan ruokaan. Juutalaisille naapureille käy huonosti ja vaimo haluaisi adoptoida heidän lapsensa, mutta Ivanin mielestä lapsi kuuluu orpokotiin, ei heille. Ivan rakastaa enemmän Stalinia kuin vaimoaan, mutta lopulta hänelle alkaa valjeta asetelman kääntöpuoli. Bob Hoskins tekee hyvän roolin Berijana, julmana petona tunnettuna NKVD-pomona. Fjodor Shaljapin nuorempi tuo kohtauksiinsa uskottavan näkökulman vanhana naapurina ja Oleg Tabakov lähes varastaa shown Kremlin kenraalina. Muita roolihenkilöitä kuormittaa pirteä räsynukkemainen naiivius tai paranoian sanelema jäykkyys, mikä kuitenkin on varmasti ohjaajan tarkoittamaa. Onhan tämä opetuselokuva, tehty amerikkalaisille. Nikita Mihalkov ohjasi pari vuotta myöhemmin sisarteoksen Auringon uuvuttamat (Utomljonnyje solntsem, Ranska/ Venäjä 1994), joka pokkasi parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin.

–  Mia Öhman 15.10.2021 (Perustuu osittain Roger Ebertin artikkeliin Cutting open the real Russia in ´Inner Circle´(1992))