ENKELIN KOSKETUS (1990)

Jane Campionin alun perin minisarjaksi tehty elokuva pohjautuu Janet Framen suosittuun omaelämäkertaan. Epätavallisen näköinen Janet haluaa kirjailijaksi, mutta kohtaa halveksuntaa ja epäluottamusta. Köyhästä lapsuudesta tragedioiden kautta aikuisuuteen kypsyvä tarina on vahvan taitelijasielun kuvaus.

***

Enkelin kosketus tehtiin alun perin kolmiosaiseksi televisiosarjaksi, mutta materiaalin pohjalta leikattu elokuva toimii hyvin myös omana kokonaisuutenaan. Pohjana on kirjailija Janet Framen omaelämäkerrallinen romaanitrilogia. Campion lienee samastunut Frameen ja ihastunut hänen tarinaansa jo senkin takia, että on itse kokenut Uuden-Seelannin yhteisöllisyyttä ja tasavertaisuutta korostavan ilmapiirin yksilöllisyyttä tukahduttavaksi.

Ei siis ihme, että hän on ottanut omakseen tämän tarinan naisesta, joka yrittää löytää ilmaisukanavan feminiiniselle herkkyydelleen vanhoillisessa patriarkaalisessa yhteisössä. Vaikka molemmat naiset tavallaan rakastivatkin kotiseutujaan, heidän oli päästävä pois voidakseen toteuttaa luovuuttaan. Lisäksi Campion ihastui niin paljon Framen kirjallisen tyylin hienovireisyyteen ja yksityiskohtien rikkauteen, että vastakohtana esikoispitkälleen Sweetie (1989) päätti hillitä kiinnostustaan tyylittelyyn romaanitrilogiaa filmatisoidessaan.

Tuloksena on elokuva, joka on sekä intiimi että näyttävä, tarina naisesta joka Pam Cookin sanoin ”eli jatkuvasti kuoleman varjossa, mutta kirjoitti itsensä elämään”.  Koko pitkä monipolvinen tarina, Janetin lapsuus köyhyydessä, josta kirjat ja runous tarjosivat pakotien, siskojen hukkumiskuolemat, opettajauran katkeaminen koetuntiin, itsemurhayritykset, mielisairaalaan ja sähköshokkihoitoon joutuminen ja vihdoin kirjailijan uran alkaminen on tavoitettu vivahteikkaasti ja koskettavasti.

Tietystä hillitystä otteesta huolimatta Framen elämä myös tarjosi Campionille mahdollisuuden jälleen sekoittaa yhteen todellisuutta ja fantasiaa, joskin hyvin eri tavalla kuin Sweetiessä. Paradoksaalisesti runouden ja tarinoiden lumo näyttäytyy jatkuvasti Janetin tärkeimpänä kiinnekohtana elämään. Kerronnan episodimaisuus, paikoin suoranainen katkelmallisuus, toimii kuin muistutuksena siitä, että kaiken aikaa tapahtuu paljon, jota tarina ei pysty kattamaan. Näin katsoja ikään kuin asemoidaan samaan tilanteeseen kuin päähenkilö, joka kokee olevansa tapahtumien heiteltävänä, kykenemätön hallitsemaan elämäänsä. Hän joutuu psykiatrisen ”totuuden” alistamaksi, kun hänet diagnosoidaan skitsofreenikoksi ja alistetaan piinallisille parannusyrityksille. Aikanaan diagnoosi osoitetaan vääräksi. Hulluus ei ole välttämätöntä taiteen tekemiselle – rankat kokemukset ehkä kyllä. Enkelin kosketus on elokuva taiteellisen työn voimasta ihmismieltä parantavana voimana.

Tärkeä osuus elokuvan onnistumisessa on päähenkilöä esittävän kolmen näyttelijän, Alexia Keoghin, Karen Fergusonin ja Kerry Foxin erittäin vahvoilla suorituksilla. Mutta monet pienetkin roolisuoritukset, esimerkiksi pikku-Janetin koululuokassa, ovat hienosti karakterisoituja.

HB 15.6.2000. Lähteitä Pam Cook, ”An Angle at My Table” (arvostelu). Monthly Film Bulletin, November 1990; Elizabeth Drucker, ”Jane Campion Throws a Curve”, American Film, July 1990