Vangituksi joutuneelle nuorelle rikolliselle Nikitalle tarjotaan vankilan sijasta uusi henkilöllisyys ja salaisen tappajan koulutus. Besson jatkaa Jean-Pierre Melvillen rikoselokuvien perintöä lisäten John Woo -henkistä vauhtia ja luotisadetanssia. Poikkeuksellisen naisvetoisen toimintaelokuvan emotionaalinen voima, tyylikäs visuaalisuus ja sähäkkä toiminta tekevät siitä Bessonin uran merkkiteoksen.

***

Nikita osoittaa Luc Bessonin alkavan muistuttavan Walter Hilliä, jolla on gallialainen sydän. Hillin tavoin hän riisuu konfliktitilanteet paljaiksi, pelkistää henkilöhahmot ja juonet abstraktiin, eksistentiaaliseen ja symboliseen ytimeensä ja ilmaisee sitä pääasiassa lavastuksen avulla ‑ kuten Le dernier combatissa (vrt. Haastaja / Streetfighter) tai Subwayssa (vrt. Soturit / The Warriors) ‑ jolloin ongelmaksi jää ihmisyyden mukaantuominen pateettisuutta ja sentimentaalisuutta kaihtaen. Hill joutuu tavallisesti kamppailemaan lukuisien dramaturgisten pulmien kanssa, joita hän on aluksi vähätellyt, kun taas Besson yrittää sovittaa action‑skenarioidensa postmodernisuutta ‑ vihlovan väkivallan yhdistämistä tunnekylmyyteen tai ‑horrokseen, lavastuksen ränsistynyttä designiä, koristeellisten tyhjiöiden yhdistelyä ja vastakkainasettelua ‑ inhimilliseen tekijään, jota voitaisiin luonnehtia ilmaisulla cherchez la femme. Symboliset sankarittarittaret olivat Le dernier combatin ja Subwayn palkintoina, ja jos Rosanna Arquette jäikin kyynelehtivänä odottamaan Suuressa sinisessä, Besson hyvittää sen kohottamalla cherchez‑aiheen etualalle Nikitassa.

Nikita viittaa tietoisesti moniin aikaisempiin perversseihin rakkaustarinoihin, joissa kontrollihirmu sankari rakentaa uudelleen (tavallisesti yhteiskunnallisesti heikompiosaisen) sankarittaren, kunnes molemminpuolinen rakkaus lopulta kukkii. Besson itse viittaa Pygmalioniin ja Le Carréhen (oletettavasti Pikku rumpalityttöön): Hitchcockin Notorious, Vertigo ja Marnie ovat myös ilmeisiä yhtymäkohtia. Besson kuvaa täysipainoisesti muodonmuutoksen ironisuuden – huumeista riippuvasta katutappajatytöstä tulee virtaviivainen valtion salaisen palvelun palkkamurhaaja. ”Olenko taivaassa?” kysyy Nikita herätessään tappavaksi ilmoitetusta huumeruiskeesta, jolla hän on oletettavasti tehnyt itsemurhan, voidakseen syntyä uudelleen uutena henkilönä. Hän kohtaa mustiin pukeutuneen, aluksi kasvottoman Bobin, Henry Higginsinsä ja mustan enkelinsä. Kellopeli appelsiinin kaltainen ironia on sukupuolineutraalia, kunnes mukaan tulee Jeanne Moreau, jonka tehtävänä on ensin inhimillistää Nikita – opettamalla tämä hymyilemään – ja toiseksi naisellistaa tämä, muuttaa tämä ”miehen loistavaksi täydentäjäksi”.

Kun Nikitan luonne on näillä kahdella tavalla korjattu, hänet lasketaan irti reaalimaailmaan kauko‑ohjattuna tappajana, joka käynnistyy heti kun hänen koodinimensä kuiskataan puhelimeen. Valitettavasti elokuva alkaa nyt muistuttaa 1960‑luvun agenttitarinoita – James Bondia pikemminkin kuin Le Carréta – siksi, että se laiminlyö Nikitan luonteen kolmannen puolen: hänen oman identiteettinsä. Genrensä vaatimusten mukaisesti ja varsinkin siksi, että hän on niin virtaviivaisesti estetisoinut sen, Besson jää välttämättä sankarittarensa ulkopuolelle: hän ei anna tälle mitään taustaa eikä yhteiskunnallista kontekstia. Mutta subjektiviteetin täydellinen puuttuminen elokuvan jälkipuolella johtaa siihen, että Nikitan määrittelee joku toinen, olkoonkin että hän on romanttinen ”hyvä enkeli” Marco (Jean‑Hugues Anglade esitti samaa roolia aikaisemminkin itsetuhoisan/katoavan Betty Bluen suhteen). Nikitan kyllästyneisyyttä tappaja‑automaatin rooliin kuvataan kömpelösti hysteerisella kohtauksella. Lopulta Nikita voi ilmaista itseään vain katoamalla.

– Richard Combsin mukaan (Monthly Film Bulletin, November 1990) AA 1995