QUERELLE (1982)

Rikollisuus ja homoseksuaalisuus kietoutuvat yhteen Rainer Werner Fassbinderin hekumallisessa draamassa Querelle (1982). Nimihenkilö, komea merimies (Davis), kokee vihan ja himon Brestin satamakaupungissa. Upea lavastus on toteutettu ekspressionistiseen tyyliin.

***

Fassbinderin viimeinen elokuva pohjautuu vapaasti Jean Genet’n vuonna 1947 ilmestyneeseen romaaniin Querelle de Brest. Kirjailijan intensiivisen runouden Fassbinder on siirtänyt toiseen rekisteriin, visuaaliseksi barokiksi, jolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä ohjaajan edellisten teosten kitschin kanssa. Elokuvan kulissi-Brest on yksinkertaisuudessaan rohkea ja toimiva ratkaisu, eräänlainen ekspressionistisen perinteen nykyaikainen muunnos. Tapahtumat sijoittuvat muutamaan paikkaan, jotka kuvataan lähes kokonaan vailla suhdetta mihinkään spesifiseen todellisuuteen. Elokuva sävyttävä mystisen kellertävä valaistus korostaa ajattomuuden tuntua ja viittaa normaalin kokemuksen tuolla puolen olevaan maailmaan. Toisaalta Fassbinderin Brest on ”kirottujen” elävöittämä inhimillisen kokemuksen ääripiste, eräänlainen maailmanlopun symboli: sinne päätyvät ihmisten tiet eikä sieltä ole selvää ulospääsyä.

Kaikkialla provosoivasti kohoavat falliset pylväät korostavat tarinan tematiikkaa ja heijastelevat henkilöiden sielunmaisemaa. ”Jokainen tappaa sen mitä rakastaa”, Jeanne Moreau laulaa Oscar Wildeä mukaillen. Querelle on kokemuksena pohjimmiltaan hyvin musikaalinen. Sen tiivistymispisteenä toimii Querellen ja hänen veljensä rituaalinen ja alkuvoimainen veitsitappelu, joka on kuin kuolemantanssi julman kauniine koreografioineen. Itse asiassa Querelle on kuin yksi suuri seksuaalinen riitti, joka periaatteessa on ymmärrettävissä pelkän musiikin ja kuvien varassa toimivana alkukantaisena näytelmänä.

Querellen yhteydessä Fassbinder on, kuten Genet’kin tahollaan, puhunut oman persoonallisuutensa realiteeteista, siitä minkälaisena hän kokee maailman. Tuolta maailmalta on riisuttu sen pikkuporvarilliset ja muut suojaavat naamiot sekä silmänlumeet niin rajusti, että mukana on lähtenyt paljon ihoakin. Kuitenkin olisi asian yksinkertaistamista ja elokuvan kovuuden typistämistä nähdä siinä pelkästään hyökkäys sovinnaisuutta vastaan, ”kolmannen sukupuolen” manifesti tai sukellus ”homoseksuaalisuuden helvettiin”. Tähän yhteyteen sopii pikemminkin lause Roger Vailladin romaanista ja Loseyn samannimisestä elokuvasta ”La Truite”: ”Ei ole heteroseksuelleja eikä homoseksuelleja: ihminen joko on seksuaalinen tai sitten ei ole.”

Selvästikin Querellen draama koskee kaikenlaista seksuaalisuutta ohi ahtaiden luokittelujen. Sekä ”provokatiivisuudessaan” että moraalisessa puhtaudessaan Querelle muistuttaa Pasolinin Saloa, joka niin ikään jäi ohjaajansa viimeiseksi työksi ja sai vastaansa puritaanien ja tekopyhien reaktiot. Querelle, tuhon enkeli jonka kauneutta ja viettelystä seuraa kuolema, on inhimillisen mytologian perushahmo, joka ei voi välttyä ajatukselta, että Fassbinder itse saattoi joutua tämän viettelyksen ansaan. Elämänsä viimeisessä vaiheessa Fassbinder saattoi kokea, todistaa oman kulumisensa hinnalla, että kaunista ei ole ilman rumaa eikä rakkautta ilman kuolemaa.

 – Petri Immosen (HS 7.8.1983), Marcel Martinin (La Revue du Cinéma, Octobre 1982) ja muiden lähteiden mukaan