Ensimmäinen kiinalainen parhaan kansainvälisen elokuvan Oscar-ehdokas on traaginen kertomus tyrannimaisen kangasvärjäämön omistajan vaimona elävästä Ju Dousta, joka ottaa rakastajakseen miehensä veljenpojan. Technicoloria kekseliäästi hyödyntävä intohimodraama joutui ilmestyessään Kiinan sensuurin hampaisiin, mutta sen saama täyskielto poistetiin paria vuotta myöhemmin.

***

Länsimaisin silmin tarkasteltuna Kiinan ”viidennen sukupolven” ohjaajista mestarillisin on Zhang Yimou. Kulttuurivallankumouksen aikana tavallisena tehdastyöläisenä toiminut taiteilija hyväksyttiin yli-ikäisenä Pekingin elokuvakouluun ministeriön erikoisluvalla. Hänen debyyttiteoksensa Punainen pelto (1987) aiheutti heti kiivaan julkisen väittelyn siitä, kuinka epäedullisessa valossa talonpoikaissankaria saisi valkokankaalla yleensä esittää.

Vuonna 1990 valmistunut Ju Dou – kielletty rakkaus [nimi viittaa päähenkilöön] sensuroitiin kotimaassaan tykkänään, ja samanlaisen kohtalon ovat sittemmin kokeneet sekä Punainen lyhty (1991) että Qiu Jun tarina (1993).

Zhang on niin tinkimätön ohjaaja, että hän luultavasti joutuisi hankaluuksiin missä järjestelmässä tahansa. Ju Dou todistaa taas kerran, miten loistavasti ohjaaja kykenee lävistämään yhteiskunnallisia ja historiallisia kerrostumia tavallisissa melodraaman kehyksissä.

1920-luvulle sijoittuvan tarinan tapahtumapaikkana on pieni, laaksossa uinaileva vuoristokaupunki. Kangasvärjäämön rikas, mutta ikäloppu isäntä on ostanut itselleen nuoren vaimon, jota hän mukiloi mielin määrin tyydyttääkseen sadistisia taipumuksiaan. Julmurin orpo suojatti, tallin ylisillä asustava aikamiespoika, tirkistelee salaa avioparin itkuntäyteiseen makuukammariin. Naisen on helppo houkutella hänet puolelleen, ja heidän kiihkeän suhteensa seurauksena syntyy lapsi, jota ilkeä isäntä luulee omakseen. Sitten ahne kitupiikki halvaantuu alaraajoistaan, ja syrjähyppynsä siihen asti piilottaneet rakastavaiset uskaltautuvat nyt avoimiin lemmenleikkeihin sairaan miehen nenän edessä. Tämä ei kuitenkaan luovu valtapelistä vaan manipuloi viattoman lapsen kostonsa välineeksi.

Ju Dou muistuttaa teemoiltaan paljon Punaista peltoa. Kummassakin vieras intohimo rikkoo mahtimiehen avioliiton ja kehkeytyy ympäristöä uhmaavaksi pakkomielteeksi. Hullun rakkauden kuvauksena aiheessa havaitsee vaikutteita myös länsimaisesta kulttuurista, mutta visuaalisesti ja vertauksellisesti elokuva silti ensi sijassa puntaroi Kiinaa rasittavaa menneisyyden taakkaa.

Vaikka teos osoittaa naisen surkean aseman miehen tahdottomana orjana ja poikalapsien synnyttäjänä, niin väkivaltaisiin ratkaisuihin kärjistyvät syyt ulottuvat paljon syvemmälle kuin konservatiiviseen roolijakoon. Ihmissuhteita myrkyttävässä kieroilussa aistii erilaisten säätyjen ja sukupolvien väliin patoutunutta vihaa, jonka ehdottomuus tuntuu nykypäivänä järkyttävältä.

Ju Dou häikäisee kirkkailla perusväreillään, joiden asteikko vuorottelee verenkarvaisesta yön siniseen tai leimuavan keltaiseen. Kaikilla niillä on tarkoin harkittu merkityksensä elokuvan kuohuvassa dramaturgiassa. Ohjaaja käyttää kuivaustelineillä hulmuavia kankaita, punaisena lainehtivaa värjäysallasta, seinälaudoituksesta löytyviä rakoja, rakennuksen mutkikkaita onkaloita ja koneiden ääniä eroottisten mielihalujen symboleina. Samalla hän selostaa kansatieteellisen pikkutarkasti ja kiinnostavasti värjäykseen liittyviä perinteisiä työmenetelmiä.

Zhang Yimoun myyttisessä naturalismissa balladin traagisuus lyö kättä poliittisella julistukselle viimeistään elokuvan loppujaksossa, jossa vallankumouksen liekit puhdistavat näyttämön. Näin vaikuttavaa huipennusta ei olekaan valkokankaalla aikoihin nähty.

– Tapani Maskula (Turun Sanomat 8.4.1995) AA 12.3.2008