NAZARIN (1958)

”Nazarín kuuluu Cervantesin käynnistämään suurten espanjalaisten hullujen perinteeseen. Hänen hulluutensa on siinä, että hän ottaa suuret ajatukset ja fraasit täydestä ja yrittää elää kirjaimellisesti niiden mukaisesti”, oli kirjailija Octavio Pazin kiteytys Buñuelin mestariteoksesta, jossa pappi noudattaa Jeesuksen oppia maan päällä.

***

Nazarin on tuotettu Meksikossa ja sen nimihenkilö on pappi, joka vuonna 1900 diktaattori Porfirio Diazin hallitessa ryhtyy omassa elämässään toteuttamaan sitä mitä Jeesus pyysi seuraajiaan tekemään: hän asuu slummikorttelissa prostituoitujen, käsityöläisten ja varkaiden parissa. Hän kieltäytyy kaikesta maallisesta voidakseen auttaa ja rakastaa lähimmäisiään, elää köyhyydessä, ei huolehdi huomisesta ja lyötäessä hän kääntää toisenkin posken. Erään prostituoidun tekemä murha saattaa papin epäilyttävään asemaan ja hänet pidätetään virantoimituksesta. Nazarin ei välitä tästä, vaan lähtee maaseudulle ja elää siellä almuista. Eräässä kylässä Nazarin tapaa jälleen kaksi maalle paennutta prostituoitua – toinen heistä on murhaan syyllistynyt nainen. Nazarin vastalauseista huolimatta naiset panevat hänen ansiokseen ihmeen, erään lapsen paranemisen, ja liittyvät väkisin hänen opetuslapsikseen. Nazarin kiertää seuralaistensa kanssa kylästä kylään, kerjää ja tekee laupeuden töitä.

Rakenteeltaan elokuva on sarja vertauskuvallisia episodeja. Nazarin seuraa Kristuksen esimerkkiä luonteenlujuudella, joka olisi paremman asian arvoinen, eikä saavuta mitään, tai saavuttaa pahempaa tai ei mitään. Hän uskaltautuu koleran saastuttamaan kylään lohduttamaan kuolevia ja onnistuu ainoastaan häiritsemään rakastavaisten jäähyväisiä hyvää tarkoittavilla kuolinvuoteen lohdutuksillaan. Hän yrittää ansaita elantonsa rehellisellä työllä ja saa aikaan vain mellakan työpaikalla. Kun hän surullisena kävelee poispäin, laukaukset kajahtelevat jo. Hän on papinpukuinen Don Quijote tai kuten Luis Seguin ilmaisi asian: ”Kristinuskon Mutter Courage”.

Nazarin pyrkii seuraamaan Kristusta, mutta kuitenkin hänen persoonallisuudessaan on jotakin oudon kylmää ja inhimilliseltä kannalta vajavaista – kuten käy ilmi kohtauksesta, jossa molemmat häntä seuraavat ja rakastavat naiset laskevat päänsä hänen olkapäilleen ja hän vain tuijottaa kylmää etanaa kädessään. Nazarinin rakkaus lähimmäisiä kohtaan on niin yleisluontoista, että se on lakannut olemasta henkilökohtaista. Tämä yleismaailmallisen rakkauden apostoli saa tosiaan itse monia oppitunteja todellisesta jalomielisyydestä, siis henkilökohtaisesta sitoutumisesta: koleran valtaaman kylän rakastavaiset, kääpiö Ujo ja hänen paljas intohimonsa rumaan ja typerään vanhaan prostituoituun. Nazarinin täydellinen välinpopitämättömyys seuraajiaan kohtaan on epäilemättä vähemmän jalomielistä kuin Beatrizin maallisen rakastaja brutaali, omistava armottomuus.

Lopussa, kaikkien vastoinkäymisten jälkeen Nazarin pysähtyy vankisaattueessa tiellä juodakseen vettä ja eräs nainen tarjoaa hänelle hedelmän. Ensin Nazarin kieltäytyy, muuttaa sitten mielensä ja ottaa vastaan vaatimattoman, rikolliselle ja kärsivälle ihmiselle annetun almun. Ensimmäistä kertaa elämässään Nazarin ottaa vastaan jotakin itsensä vuoksi. Nyt hänellä on mahdollisuus kasvaa ihmiseksi, joka voi nöyrällä mielellään auttaa lähimmäisiään.

Nazarin paljastaa paljon kurjuutta, taikauskoa ja väkivaltaa, mutta silti tämä elokuva on poikkeusasemassa Bunuelin tuotannossa. Kuvat ovat usein lempeän lyyrisiä ja kamera seuraa herkästi varsinkin päähenkilön ilmeitä. Ei ole vaikea nähdä, että Nazarinissa Buñuel on esittänyt paljaana erään moraalisen ihanneminän ja sen murhenäytelmän.

– Raymond Durgnatin Bunuel-teoksen (1967) ja Aito Mäkisen (1959) mukaan