TRIPPI (1967)

Jack Nicholsonin kirjoittama The Wild Angelsin sisarteos on vakavasti tehty taiteellinen elokuva aikansa happokulttuurista ja Cormanin alter egosta, loppuunpalaneesta tv-mainosten ohjaajasta. Corman otti työnsä niin vakavasti, että lähti itsekin ennakkovalmistelujen aikana ”matkalle”. Käsittämättömän loistava näyttelijäkaarti kruunaa elokuvan, jota ilman ei olisi Easy Rideria.

***

Sovimme American International Picturesin (AIP:n) johtajan James Nicholsonin kanssa, että valitsisin seuraavaan elokuvaani ajankohtaisen teeman – LSD-matkan. Vuosi oli 1967 ja päätimme ottaa pääosan esittäjäksi Peter Fondan, erittäin älykkään ja herkän näyttelijän. Huumekulttuuri oli Helvetin Enkeleiden tapaan lehtiotsikoiden vakioaiheita. LSD, ruoho, hasis, piri, huume- ja hippieliike, dropping out, tuning in, vapaa rakkaus – nuo kaikki kuuluivat Vietnamin aikakauden ”lainsuojattomaan” establishmentin vastaiseen henkeen. Yhä useammat ”straight” ihmiset hyppäsivät pois uraputkesta ja alkoivat ”tehdä omia juttujaan”. Halusin kertoa tuon tarinan happo-odysseian muodossa.

Chuck Griffith kirjoitti kolme kuukautta käsikirjoitusta, joka ei toiminut. Tiesin tarkalleen mitä halusin The Tripillä. En halunnut niinkään juonta kuin impressionistisen, vapaamuotoisen matkan sanan joka mielessä: tavallinen (straight) kaveri trippailee 8-10 tunnissa aivonsa pihalle ja palaa takaisin. Missä hän on käynyt? Hän syntyy uudelleen, ja elämä jatkuu muuttuneena.

Menin tapaamaan Jack Nicholsonia, joka oli kirjoittanut kaksi tuottamaani westerniä. Hän oli hyvä. Kerroin, että päähenkilö olisi stressaantunut losangelesilainen mainosohjaaja, eräänlainen alter egoni. Olisi ollut liian kornia tehdä hänestä elokuvaohjaaja. Jack teki hyvän käsikirjoituksen. Pieni ongelma oli se, että hän kirjoitti siihen miljoonien dollarien edestä erikoistehosteita.

Olin luonut omia erikoistehosteitani jo ennen Chuckin käsikirjoituksen valmistumista. Edellistä elokuvaani varten olin hengaillut Helvetin Enkeleiden seurassa; nyt päätin tunnollisena ohjaajana tehdä LSD-matkan. Chuck, Jack ja Peter olivat kaikki jo trippailleet.

Aloin tutkia aihetta. Luin Timothy Learya, jonka mielestä tripille pitäisi mennä tutun ihmisen kanssa kauniissa paikassa. Keräsin ystäviä ja päätin lähteä tripille Big Surin maisemissa. Soitin Sharon Comptonille, nuorelle lavastajalle, jota olin tapaillut. Soitin Chuck Griffithille. Pyysin sihteeriäni Frances Doelia tekemään muistiinpanoja. Pyysin häntä lukemaan myös tiibetiläisen Kuolleiden kirjan ja valmistamaan taustapaketin. Muitakin ystäviä tuli mukaan. Liikuin hip-porukoissa, mutta olin niissä aina se kaikkein arkisin veikko (the squarest guy). Joten kun ihmiset kuulivat, että aioin napata LSD:tä, he päättelivät: jos tuo voi ottaa sitä, kuka tahansa voi. Sen täytyy olla aivan harmitonta. Ajoimme punapuulehtoon Pfeiffer Big Sur State Parkiin vesiputouksen lähelle.

Otin happoni sokeripalassa. Vähään aikaan ei tapahtunut mitään. Hitto mikä sääli, ajattelin. 600 kilometrin matka pohjoiseen ihan turhaan. Odotan vielä hetken, haen viiniä, syön illallisen ja lähden huomenna kotiin.

Päätin oikaista hetkeksi. Sitten happo jysähti tajuntaani. Vietin seuraavat seitsemän tuntia kasvot maassa puun alla liikkumatta, syvällä ihmeellisimmässä matkassa mitä kuvitella saattaa. Muun muassa olin varma siitä, että olin keksinyt aivan uuden taidemuodon. Tämä uusi taidemuoto oli yhtä kuin ajattelemisen ja luomisen akti itse, eikä sen viestittämiseen tarvittu kirjoja, filmiä eikä musiikkia. Jokaisen, joka haluaisi kokea sen, tarvitsisi vain asettua pitkäkseen, ja taideteos välittyisi maasta luojansa mielestä suoraan yleisön mieleen. Haluaisin vieläkin uskoa, että se olisi mahdollista. Miten paljon voisikaan säästää pelkästään tuotannossa ja levityksessä.

Muistan hallitsevan kuvan, joka oli julkean eroottinen ja kaunis. Leijuin taivaalla kullanpunaisessa auringonlaskussa, ja huikaisevasta valosta purjehti klipperi suoraan minua kohti. Laiva oli kauttaaltaan koristeltu sädehtivillä, kimmeltävillä jalokivillä. Sitten sen lähestyessä tajusin, että purjeet olivatkin naisen vartalon liikkeitä ja kaaria. Näkyni oli laiva, jalokiviä ja nainen.

Trippini oli niin hyvä, että päätin, että minun olisi ängettävä mukaan joitakin huonoja näkyjä, ettei elokuvaa pidettäisi LSD-mainoksena. Niinpä pengoin kauhukuvia Poe-elokuvistani ilmentämään huonoa happotrippiä. Palatessani takaisin ajattelin: ei ole mitään syytä elää todellisessa maailmassa. Tämä on parempaa. Kokemus oli niin ihmeellinen ja kohottava, että aioin heti ottaa lisää happoa, palata takaisin sinne ja unohtaa kaikki huoleni täällä.

En koskaan enää ottanut LSD:tä.

Sain elokuvaan yhden urani hienoimmista näyttelijäkokoonpanoista, toteutuksessa käytettiin monimutkaisia kamera-ajoja, nopeimmat leikkaukset olivat vain yhden ruudun mittaisia, ja pyysin kuvaajaässääni Arch Dalzellia kaivamaan esiin tehostelinssejä, joita ei ollut käytetty vuosiin. Kokeilimme kaikkea luodaksemme happomatkaa kuvaavia optisia tehosteita. Eräät näyttelijät polttelivat ruohoa, monet tanssijat ja klubiasiakkaat olivat pilvessä. Olin toki ”liikkeen” kannattaja, mutta vain 75-prosenttisesti. Peter ja Dennis olivat sitä sataprosenttisesti. He odottivat Vesimiehen aikaa. Heillä ei ollut lainkaan skepsistä, mutta minä sanoin, että mikäs siinä, saatammehan me ollakin uuden ajan kynnyksellä.

AIP antoi minulle suuren vapauden The Tripin tekoon. Mutta sen valmistuttua AIP oli huolissaan, että elokuvaa voitaisiin pitää LSD-myönteisenä. Niinpä he liittivät siihen alkutekstin, jonka mukaan kyseessä on ”järkyttävä kommentti tajuntaa muuttavien kemikaalien” kohtalokkaista seurauksista. Todella järkyttävää oli kuitenkin se, että AIP muutti elokuvan lopun tietämättäni. Olin kuvannut sen suuritöisillä kamera-ajoilla yhdellä otoksella. AIP teki otokseen skarvin, pysäytti ruudun ja särötti sen ilmentääkseen sitä miten huumeet ovat tuhonneet päähenkilön elämän.

The Wild Angelsin ja The Tripin yhteenlaskettu budjetti oli 700.000 dollaria ja yhteenlasketut tuotot yli 16 miljoonaa. The Trip sai hyvän vastaanoton Cannesin elokuvajuhlilla, jossa sitä esitettiin täysille saleille. Niinpä kun Peter Fonda ja Dennis Hopper pyysivät minulta tukea elokuvaan, joka yhdistäisi moottoripyörät ja huumeet matkalla Amerikan halki, olin pelkkänä korvana.

– Roger Cormanin mukaan (Corman on Corman, alk. How I Made a Hundred Movies in Hollywood and Never Lost a Dime, toim. Jim Jerome, 1990, suom. Like 1992) AA 8.2.2000