CARRIE (1976)

Ohjaaja
Brian De Palma
Henkilöt
Sissy Spacek, Piper Laurie, John Travolta
Maa
USA
Ikäraja
K16
Kesto
103 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Lisätieto
Stephen Kingin romaanista

Ujon teini-ikäisen Carrie Whiten (Spacek) elämä on ankeaa. Koulussa kiusataan, ja kotona painostaa yliuskovainen äiti. Löydettyään telekineettiset kykynsä Carrie janoaa kostoa. Elokuva oli omintakeisen ohjaajaan Brian De Palman kaupallinen läpimurto.

***

Tätä kirjoittaessani kolme romaaniani, Carrie, Salem’s Lot ja The Shining on filmatisoitu, ja kaikissa tapauksissa minusta tuntuu, että minua on kohdeltu reilusti… ja siltikään selkein tunne mielessäni ei ole ilo vaan helpotus. Kun amerikkalainen elokuva on kyseessä tuntee itsensä voittajaksi vaikka olisikin vain päässyt omilleen.

rian De Palman Carriessa on joitakin pintapuolisia muutoksia romaaniin nähden, mutta tarinan perusluuranko on kutakuinkin sama. Tarina kertoo tytöstä nimeltä Carrie White, uskonnollisen fanaatikon päähänpotkitusta tyttärestä. Omituisten vaatteidensa ja aran käytöksensä takia Carriesta tulee koko luokan pilkanteon kohde, ulkopuolinen ja syrjäytetty joka tilanteessa. Hänellä on lievä telekineettinen kyky, joka voimistuu hänen ensimmäisten kuukautistensa jälkeen, ja lopulta hän käyttää tuota voimaansa ”hajottaakseen koko talon” kohdatessaan kauhean järkytyksen päättäjäisissä.

De Palman lähestymistapa on paljon kepeämpi ja taitavampi kuin omani. Kirja yrittää käsitellä tytön yksinäisyyttä, hänen epätoivoista yritystään tulla sen yhteisön osaksi, jossa hänen on elettävä. Jos kirjassa on teesi, se on se, että high school on miltei pohjattoman konservatismin ja syrjinnän pesäpaikka, jossa ihmisen ei sallita nousta asemansa yläpuolelle enempää kuin hindun vaihtaa kastia.

Mutta kirjan piiloteksti oli tätä runsaampi. Jos The Stepford Wives käsittelee sitä, mitä miehet haluavat naisilta, niin Carrie käsittelee sitä, miten naiset löytävät omat voimakanavansa ja mitä miehet pelkäävät naisissa ja heidän seksuaalisuudessaan… mikä tarkoittaa, että kirjoittaessani kirjaa vuonna 1973, vain kolme vuotta collegen jälkeen, olin täysin tietoinen naisten vapautuksen merkityksestä minulle ja sukupuolelleni.

Rankkaa, painostavaa asiaa – mutta se on romaanissa vain jos sen haluaa nähdä. Piiloteksti toimii vain, jos se on tungettelematon. Minä ehkä onnistuin liiankin hyvin, sillä arvostellessaan De Palman elokuvaa Pauline Kael hylkäsi romaanini ”tavoitteettomana menestyskirjana” – masentavampaa kuvausta voi tuskin kuvitella, mutta aivan virheellinen se ei ole.

De Palman ambitiot ovat suuremmat. The Stepford Wivesin tavoin huumori ja kauhu ovat Carriessa rinnakkain, toisiaan hilliten, ja vasta elokuvan lähetessä loppuaan kauhu voittaa kokonaan. Pitkin elokuvaa on monien huvittavien high school –tilanteiden takana aistittavissa tylsä, miltei tavoitteeton viha, miltei suunnittelematon kostonhalu tyttöä kohtaan, joka haluaa kohota asemansa yläpuolelle. De Palman elokuva on hämmästyttävän hilpeä, mutta voimme vaistota, että tuo hauskuus on vaarallista.

De Palma ohjaa pääasiassa naispuolista näyttelijäkuntaansa äärimmäisen taitavasti. Kirjoittaessani romaaniani raahauduin yrmeänä kohti loppuratkaisua ja yritin tulla toimeen parhaani mukaan sillä mitä tiesin naisista (se ei ollut paljon). Tämä pingottuneisuus näkyy: kirjassa on tiettyä raskautta, ja siitä puuttuu De Palman elokuvan tyyli. Kirja yrittää katsoa high school –maailman muurahaispesään suoraan; De Palman tutkielma on epäsuorempi… ja leikkaavampi. Se valmistui aikana, jolloin kriitikot valittivat hyvien, mehukkaiden naisosien puutetta elokuvissa… kukaan ei tuntunut huomaavan, että Carrie kuului miltei täysin naisille. Eräs syy niin romaanin kuin elokuvankin suosioon lienee siinä miten Carrie käyttää ”villiä lahjaansa” koko mädäntyneen yhteiskunnan romuttamiseksi. Tuhojaksossa näemme päähänpotkittujen vallankumouksen.

– Stephen Kingin mukaan (Danse Macabre, 1981) AA 1988