VAIKEA VALINTA (1954)

Kenkäkauppias Hobson kieltää kolmelta tyttäreltään naimisiinmenot välttääkseen kuluja. Vanhin tytär kapinoi viemällä vihille isänsä apulaisen ja auttamalla tätä oman kaupan pyörittämisessä. Hobsonin kauhuksi kilpaileva kauppa menestyy hyvin tässä riemukkaassa komediassa, jossa nokkela dialogi pulppuaa yhtä runsaana kuin lähipubin humalavirrat.

***

Ennen kuin David Lean tarttui Harold Brighousen suosittuun tapainkomediaan, aihe oli filmattu jo kahdesti: Percy Nashin ohjaamana vuonna 1920 ja ensimmäisenä ääniversiona Thomas Bentleyn toimesta vuonna 1931. Lisäksi siitä on tehty musical-versio nimeltä “Walking Happy”. Brighousen viehättävä ja älykäs näytelmä sijoittuu juurevasti keskiluokkaiseen, myöhäisviktoriaaniseen lancashireläiseen ympäristöön. Leanin elokuvasovitus herättää sekä ajan että miljöön henkiin hyvin hellästi, huolekkaasti ja vakaumuksellisesti. Säästeliäästi käytetyt aidot Lancashiren ympäristöt ovat harvinaisen hyvässä sopusoinnussa studiolavasteiden kanssa. Aineellinen maailma – puu, nahka, mukulakivikadut – välittyy tietoisena kunnianosoituksena taitavasti tehdyille esineille, ammattitaidolle ja laadukkaille materiaaleille. Näin elokuva vahvistaa Brighousen ylistystä porvarillisille arvoille ja keskiluokan saavutuksille. Jo alkujakson kamera-ajo pitkin Hobsonin puodin kenkärivejä luo tehokkaasti paitsi elokuvan keskeisen miljöön myös sen sävyn ja atmosfäärin.

Leanin uskollisuus Brighousen näytelmän hengelle ei aivan täysin ulotu Charles Laughtonin tulkintaan. Laughton oli parhaimmillaankin vaikea näyttelijä eikä Lean kenties pystynyt kontrolloimaan häntä, kuten usein on esitetty. Laughtonin suorituksen etevyydestä ei ole epäilystä, se on bravuurimainen, mutta samalla elämää suurempi, teatraalinen ja kotoisin kuin jostakin toisesta maailmasta. Brighousen eloisan mutta sovinnaisesti “vaikean” isähahmon Laughton vie groteskin puolelle. Hän päästää valloilleen kaikki näyttelemistemppunsa, kaikki eleet ja äänensävyt joilla on mahdollisuus varastaa kohtaus. Brighousen suoraviivaiseen psykologiaan hän tuo lisäpiirteitä, joista ei rakennu aivan helposti omaksuttavaa henkilöhahmoa. Lean ja Laughton eivät anna Hobsonin olla pelkästään hauska, sen sijaan he tavoittelevat paatosta jota eivät saavuta. Tilanteet joihin Hobson joutuu saattavat olla koomisia, mutta hahmo itse ei ole huvittava: katsoja nauraa hänelle mutta harvoin hänen kanssaan. Hobsonissa ruumiillistuu viktoriaanisen isän ja työnantajan pimeä puoli: hän on pikkusieluinen ja julma kotityranni, hakkaa työntekijöitään, saattaa ystävänsä naurunalaisiksi ja nöyristelee ylempiensä edessä.

Jos Charles Laughtonin tulkinta hipoo ylityöstämistä, niin myös Leanin ohjaus tasapainottelee sillä ohuella viivalla joka erottaa huolellisen rakenteen ylilaskelmoinnista. Esimerkiksi bravuurimaisessa jaksossa, jossa juopunut Hobson ajaa takaa kuun kuvajaista lätäköstä lätäkköön, vitsi piilee siinä että kamera omaksuu Hobsonin näkökulman: tekniikka ilmaisee itsensä avoimesti tuhoamatta välttämättä huumoria, jossa on tumma, surrealistinen sävy. Jos katsoja ei naura täydestä sydämestään, se johtuu osin siitä että Hobson harvoin herättää ristiriidattomia tunteita. Vastaavasti Hobsonin delirium tremens -kohtaus on enemmän groteski kuin hauska, mutta juuri tällaisilla kosketuksilla elokuva välttää akateemisuuden ja juuri näissä kohtauksissa Leanin ohjaus ja Laughtonin suoritus parhaiten löytävät toisensa.

– Michael A. Andereggin (David Lean, 1984) ja muiden lähteiden mukaan