MIES ILMAN KASVOJA (1974)

Nuits rouges/Mannen utan ansikte/L' Homme sans visage
Ohjaaja
Georges Franju
Henkilöt
Jacques Champreux, Gayle Hunnicutt, Gert Fröbe, Josephine Chaplin
Maa
Ranska/Italia
Tekstitys
suom. tekstit/svensk text
Kesto
103 min
Teemat
Kopiotieto
KAVI 35 mm
Ikäraja

Franjun viimeinen valkokangastyö perustuu ohjaajan omaan minisarja-aiheeseen ja elokuvaa kaavailtiin alun perin tv-tuotannoksi. ”Kasvottomana miehenä” tunnettu mabusemainen roisto tavoittelee temppeliritarien kätkettyä aarretta Pariisissa. Käsikirjoituksesta ja nimikkoroolista vastasi Louis Feuilladen pojanpoika Jacques Champreux.

***

Yleensä Franjun elokuvat pyrkivät paljastamaan todellisuuden fantasian keskellä (tai päinvastoin), olipa lähtökohtana sitten Thomas l’imposteurin (1965) kaksoisnaamiaiset tai lopun autio taistelukenttä tai tie auto-onnettomuudesta vähitellen kehkeytyvään hulluuteen elokuvassa Silmät ilman kasvoja (1959). Jopa Judex (1963) pysytteli toisella jalallaan vankasti todellisuudessa huolimatta eläinmaailman luonnollisesta (tai mahdollisesti yliluonollisesta) roolista viattomuuden suojelusenkelinä. Elokuvassa Mies ilman kasvoja hän kuitenkin leikkii fantasialla pidäkkeettömästi, karsien pois jopa sen runollisen harson jolla Feuillade etäännytti roistonsa ja heidän roistomaisuutensa.

Avauskohtauksesta eli Temppeliherrojen maanalaisesta kokouksesta lähtien katsoja on enemmän Langinyli-ihmisten kuin Feuilladen vanhanaikaisen kohteliaiden roistojen otteessa. Mies ilman kasvoja ei ole kenties päässyt yhtä megalomaaniselle asteelle kuin tohtori Mabuse, mutta viittaus on olemassa: Hullu tiedemies ihmisrobotteineen ja mieltymyksineen nykyaikaiseen teknologiaan. Elokuvan ainekset saattavat olla peräisin Feuilladen sarjafilmien maailmasta, mutta sen ulkoasu on moderni ja Franjun pettämättömän visuaalisen vaiston ohjaama.

Franju ja hänen käsikirjoittaja-näyttelijänsä Jacques Champreux (jonka panos epäilemättä on hallitseva) ovat heittäytyneet lajityypin mekanismien armoille miltei masokistisella nautinnolla. Nykyaika ei enää usko satuihin: se on etäännytettyä, dedramatisoitua, demytologisoitua. Sitä uskaliaampi on Franjun ja Champreux’n yritys toimia lajin omilla ehdoilla, naurattaa ilman taka-ajatuksia, herättää samalla pelkoa ja vaivuttaa katsoja transsin sukuiseen tilaan. Ja he ovat vieneet tyylilajinsa ja leikkinsä puhtaasti ja johdonmukaisesti loppuun saakka.

Paradoksaalisella tavalla Mies ilman kasvoja saattaa naurattaa ja samalla olla kuitenkin aidosti kauhistava, hyytävä, traumatisoiva elokuva, jossa maailma on suistumassa automaation, rankaisemattoman rikoksen ja kaaoksen valtaan. Tohtorin tuhat silmää saattavat huvittaa, mutta yhtä lailla ne polttavat katsojaa säteillään. Franju näyttää huvittelevan henkilökohtaisten demoniensa kanssa, mutta hänen pessimisminsä ja kauhunväreensä ovat yhtä vakavasti otettavia kuin hänen naurunsa.

– Tom Milnen (Sight and Sound, Winter 1974/75) ja Claude Beylien (Ecran 32, Janvier 1975) mukaan