Alberto de Martinon “giallo-poliziesco” Sylkevä magnum (1976) lataa pulp-psykologiaa, kaahausta, kovia otteita ja Armando Trovajolin funk-jazzia sisarensa kuolemaa tutkivan jenkkipoliisin tarinaan. Tähtikaarti on Amerikan parasta B-ryhmää: Stuart Whitman, John Saxon, Tisa Farrow, Martin Landau.

Huom! Elokuva korvaa Jepari ryysyissä -näytökset, jotka on jouduttu perumaan kopiosaatavuuden vuoksi. Pahoittelemme muutosta.

***

Sisarensa murhaa ja kadonneen kaulakorun arvoitusta selvittävän karskin poliisikapteenin tarina Sylkevä magnum on italialaisten action-poliisielokuvien huippuvuoden 1976 tuote, osittain tyypillinen ja osittain poikkeuksellinen alansa tuote useiden populaarilajien parissa ahkeroineelta ohjaaja Alberto De Martinolta. Italian 1970-luvun rikoselokuville oli leimallista vahva paikallisväriin panostaminen (on aina olennaista, minkä kaupungin alamaailmassa liikutaan), minkä takia ne eivät taipuneet kansainvälisiksi vientituotteiksi ja sijoituskohteiksi yhtä helposti kuin universaalimpaa todellisuuspakoa tarjonneet agenttiseikkailut, westernit tai kauhuelokuvat.

Jenkkitähdillä miehitetty, Kanadan Montrealiin sijoitettu ja salanimikrediiteillä amerikkalaiseksi naamioitu Vincenzo Manninon (Napoli violenta) ja Gianfranco Clericin (Komisario Bellie) kirjoittama projekti vaikuttaa tietoiselta yritykseltä siirtää italialaisten rikostrillerien vimmaista estetiikkaa suurempiin kansainvälisiin ympyröihin. Takaa-ajojen ja kovaotteisten kuulustelujen ympärillä pyörivän poliisijännityksen lisäksi mukana on psykologisen kauhun aineksia, ilmeisinä esikuvina Dario Argenton giallot sekä Richard Fleischerin Sokea kauhu, jonka tähden Mia Farrow’n sisko Tisa Farrow pääsee vuorostaan esittämään vaaraan joutuvaa näkövammaista!

Länsimaiset nimet Blazing Magnum ja Strange Shadows in an Empty Room osoittavat, että De Martinon teosta on markkinoitu välillä räiskyvänä toimintana ja välillä aavemaisena mysteerinä, kummassakin tapauksessa hieman harhaanjohtavasti. Tuliaseilla räiskiminen ja ”oudot varjot” jäävät mausteiksi elokuvassa, joka on perusluonteeltaan tyylilajia vaihtava hybridi ja pitkälti melodraama. Ideat ovat kaikkea muuta kuin omaperäisiä, mutta De Martinon tiimi ansaitsee pisteet niiden rohkeasta viemisestä viihdyttäviin äärimmäisyyksiin. Pakoauton loikka yli liikkuvan tavarajunan on hätkähdyttävä suoritus, kuten on omalla tavallaan myös sankarin karatetaistelu häijyjä transvestiitteja vastaan: mitään tällaista ei ole yritettykään tehdä sitten 1970-luvun.

– Lauri Lehtinen 16.4.2011