Tragikoomisessa elokuvassa keski-ikäiset ukkomiehet eivät osaa käsitellä hankalia tunteitaan muuten kuin ryypiskelyn ja yleisen sikailun avulla. Näyttelijäohjaaja Cassavetesin vapaudenjanoisia kavereita näyttelevät Ben Gazzara ja Peter Falk. Elokuvan ajatus kasvoi pohdiskelulla egon ja vastuunoton, individualismin ja kypsyyden sekä rakkauden ja avioliiton välisistä suhteista.

***

John Cassavetesin kolmas riippumaton työ Aviomiehet muuntelee amerikkalaisen elokuvan suosimaa aihelmaa: iltaa kaverien parissa, vinhaa viikonloppua, jolloin pannaan tuulemaan, poissa kotoa, kaukana vaimon, lasten ja työn huolista. Aviomiehet, lähtee liikkeelle hautajaisista, joissa papin lohduttavat ja kohottavat sanat putoilevat onttoina ja vastakaikua herättämättä surupukuisten lähimmäisten ja ystävien parveen: Stuart Jackson on yllättäen poistunut keskuudestamme ja jättänyt jälkeensä tyhjiön joka on vaikea täyttää. Archie, Gus ja Harry on avaukseksi näytetty valokuvissa poseeraamassa, lihaksillaan leuhkimassa väkivahvan näköisen Stuartin kanssa. Nyt heitä on enää kolme elossa, kotiin tai työhön paluu tuntuu mahdottomalta. Toverukset ovat sen verran varakkaita (ylemmästä keskiluokasta) ja itsenäisiä, ettei rokulin ottaminen aiheuta mitään ongelmia. He ovat ehtineet olla jo niin monta vuotta naimisissa, ettei vaimojen ja lasten tapaaminen juuri nyt lainkaan houkuttele. Kotikaupunki New York ja kohta myös Lontoo kutsuvat keski-iän uhkaamia miehiä seikkailuun: unohtamaan, juomaan, kaveeraamaan, löytämään naisia. Cassavetesin ”komedia elämästä, kuolemasta ja vapaudesta” alkaa hakea muotoaan…

Ensimmäiseksi vapaa-ajan käytön ratkaisuksi miehille tulee kuin itsestään urheilu, ja vilkas keskustelu viriää kohta eri pallopeleistä, urheilijoille nopean vanhenemisen takia koituvista turhautumista. Cassavetesin spontaanisuutta vaalivan elokuvanäkemyksen otollisimpia kohteita ovatkin urheilupelit ja jazz-harjoittelut. Kolmatta vuorokautta kestävän menon ja samalla elokuvan kohokohta ovat perusteelliset olutistujaiset jossakin New Yorkin baarissa, vanhojen ystävien tai ehkä juuri tutuiksi tulleiden miesten ja naisten seurassa. Kukin joutuu vuorollaan laulamaan jotakin. Harry, Archie ja Gus ovat ankara mutta kiitollinen arvostelulautakunta, joka osallistuukin parhaisiin numeroihin. Äänen soinnillisuudella tai puhtaudella ei ole mitään väliä, merkitsevää on vain lämpö ja tunteen aitous. Jakso, joka päättyy pahoinvointikohtauksiin ja tuskatilojen nimeämisyrityksiin miestenhuoneessa, elää Cassavetesin esikoiselokuvasta Varjoja tutun välittömyyden, improvisaatioon perustuvan pakottoman kokonaistunnelman varassa.

Aviomiehille on viikonlopun ajan tärkeintä yhteisen kokemisen ja yhteisen toiminnan ylläpito. Paluu työn rutiiniin ja eristyneisyyteen todistuu sietämättömäksi – varsinkin Harrylle joka on välillä saanut lamauttavan varmistumisen avioliittonsa lopullisesta kariutumisesta. Yhdessäoloa on jatkettava Lontooseen saakka. Elokuvan rytmi muuttuu tässä kohdin hieman. Keskeytymätön juominen ja valvominen säätää miesten toimintojen verkkaistumisen ja henkilöille uskollisesti elokuvakin hidastuu vaarinottamaan nyt jo poikkeuksellisen pysähtyvää, keskittyvää ja viimein maailmoja syleilevää kokemista.

Näyttelijät hallitsevat Cassavetesin elokuvaa. Improvisaation periaatetta lienee kautta linjan toteutettu siten, että näyttelijät ovat luoneet roolinsa pitkälti kaltaisikseen – on vaikeaa varmistaa miten pitkälle, mutta tendenssi näkyy selvästi. Kun näyttelijät itse pääsevät dominoimaan, roolihahmoilla on taipumusta kääntyä kovin kivoiksi ja osaaviksi ihmisiksi. Noppamenetysten jälkeinen juomarahojen rento heittely pelipöydän henkilökunnalle on elokuvan ainoita hiemankin särmikkäästi havaittuja kohtia: varakkaan amerikkalaisen pöyhkeyttä sentään sivalletaan – kuin englantilaisen näkökulmasta. Aviomiesten henkilökuvaus on saattanut pehmetä näyttelijöiden ylivertaisen viehätysvoiman vuoksi: luonteiden analyysin terävyydestä on Cassavetesin sitä kenties tiedostamatta jouduttu kohtalokkaasti tinkimään.

– Matti Salo (1971)