Toisen maailmansodan lopulla Jóska vangitaan neuvostoliittolaisten toimesta ja lähetetään itärajalle vartioimaan samanikäistä nuorukaista. Ystävystyminen venäläisen Koljan kanssa tuo inhimillisen kosketuksen Jóskaan, mutta sota ei ole vielä ohi. Elokuva kuvaa vapauden häilyvyyttä, vastakkainasettelun järjettömyyttä ja kahden miehen välisen epäluottamuksen kasvua ilman paatosta tai sentimentaalisuutta.

***

Sanotaan, että runouden alkulähde on levollisesti muistetussa tunteessa, ja tässä mielessä, kuten myös visuaalisen harmoniansa puolesta Kotiinpaluu on todella runollinen elokuva. Miklós Jancsó, arvoituksellisen mestariteoksen Miehet ilman toivoa tekijä, on sanonut tästä varhaisteoksestaan, että se on omaelämäkerrallinen tunteiden, joskaan ei tosiasioiden puolesta ja että sillä on täsmällinen unenomainen luonne, jonka juuret ovat todellisuudessa, mutta joka on käynyt läpi alitajuiset valinnat ja poistot ja muistin vääristymät. Todellisuus, josta elokuvassa on kysymys, oli julma ja kaoottinen: Unkari vuonna 1945 puna-armeijan edetessä läpi sodan runteleman maaseudun ja teiden täyttyessä pakolaisista, sotilaskarkureista, yhteistyömiehistä, vangeista, kaikenlaisesta inhimillisestä hylkytavarasta. kaikki pyrkivät pakoon kohti länttä, eikä kukaan tiedä, keneen voi luottaa.

Jancsó käyttää päähenkilönään hämmentynyttä unkarilaista koulupoikaa, jonka venäläiset ottavat vangiksi, vapauttavat, ottavat jälleen vangiksi ja lähettävät työhön nuoren venäläisen sotilaan kanssa, kaitsemaan karjaa. Näiden ikätovereiden välille kehkeytyy sanaton ystävyys ja vapauduttuaan venäläisen kuoleman jälkeen unkarilainen saa selkäänsä maanmiehiltään, jotka luulevat hänen olleen yhteistyössä natsien kanssa. Truffautin 400 kepposen lailla elokuva päättyy jähmettyneeseen kuvaan nuorukaisesta tuntemattoman tulevaisuuden edessä.

Tarinassa on painajaisunen kauhistavan oikullisuuden aineksia. Maisema, laiduntasanko leviää ympärillä kilometrikaupalla yhtä autiona kuin kuun maisema, silti ihmisiä ilmaantuu koko ajan näkyviin ja katoaa yhtä äkkiä, he tuntuvat olevan matkalla ei-mistään ei-minnekkään. Kauhu on koko ajan läsnä, mutta se pidetään juuri ja juuri nurkan takana. Vankeja ammutaan, lehmät räjähtävät ilmaan, nuori venäläinen kuolee tuskallisesti, mutta kaikki tämä tapahtuu kuvan ulkopuolella. Ja uskomatonta kyllä, elokuvasta jää aurinkoinen, lempeä, humoristinen kokonaisvaikutelma. Ikään kuin kypsä muisti valitsisi parhaan ja hylkäisi pahimman niin kuin keski-ikäisten armelias taipumus on. (Jancsó oli elokuvaa tehdessään 44-vuotias). Ja parasta tässä tapauksessa on se suhde, joka kehittyy kahden, sodan sattumoisin yhteen heittämän pojan välille. Eristettynä raunioituneessa mökissä keskellä kumpuilevaa ruohotasankoa he ovat samassa ainutlaatuisen intiimissä tilanteessa kuin Olmin työmiehet elokuvassa Il tempo si e fermato (Aika on pysähtynyt) tai Polanskin viikonlopunviettäjät elokuvassa Veitsi vedessä. Mutta tässä on vielä mutkistavana lisätekijänä se, että heillä ei ole yhteistä kieltä. Venäläinen on eloisa ja temperamenttinen, unkarilainen hiljainen ja syrjäänvetäytyvä. Sitä paitsi he ovat vanki ja vanginvartija.

Jancsó tutkii heidän reaktioitaan sarjassa tyypillisen epäsuoria tapahtumia. Näemme venäläisen ampuvan pysäyttääkseen pakenevan vangin, ennen kuin saamme tietää, että unkarilainen on menossa suoraan miinakenttään. Ja katsojaa rohkaistaan hymyilemällä venäläisen pojan tarkalle huolenpidolle terveydestään, kunnes on tapana käsittää toistensa motiivit väärin: se on riitojen suurimpia syitä, kosmoksena. Ja aivan niin kuin hän välttää saarnaamisen, hän myös välttää sentimentaalisuuden, kun poikien ystävyys kypsyy. Pojat työskentelevät, syövät ja huvittelevat yhdessä, ampuvat sammakoita, jahtaavat tyttöä, keittävät lehmää, joka on räjähtänyt miinaan. Kaikki on toteutettu mitä hyväntuulisimmin, ja näin käy aivan luonnolliseksi se, että unkarilainen kieltäytyy pakomahdollisuudesta, koska se saattaisi hänen ystävänsä vaikeuksiin.

– Brenda Davies (Sight and Sound, Spring 1968)