IKIRU – TUOMITTU (1952)

Kurosawan perhesuhteita ja ikääntyvän ihmisen tuntemuksia päättyvän elämän kynnyksellä tarkasteleva elokuva on yksi hänen koskettavimmistaan. Saatuaan tietää sairastavansa parantumatonta syöpää mies tarkastelee elämäänsä peruutuspeilistä. Mutta näkyykö siellä onni vai hukattu nuoruus? Neorealismin hengessä syntynyt, rakenteellisesti mielenkiintoinen elokuva hengittää De Sican tai Ozun humaania sanomaa.

La 18.6. klo 13.10. Japanilaisen kulttuurin ystävät ry:n kanssa toteutettavalla kesäluennolla japanilaisen elokuvan tutkija Eija Niskanen (MA) puhuu Akira Kurosawan elokuvien tematiikasta sekä Kurosawan tavasta käyttää traditionaalista japanilaista taidetta elokuvissaan.

***

Ikiru alkaa yllättävästi, shokin tavoin: ensimmäiseksi nähdään röntgenkuva ihmisen vatsasta. Selostajan ääni kertoo asiallisesti, että elokuvan sankarilla on syöpä, mutta hän itse ei vielä sitä tiedä. Tämän jälkeen esitellään päähenkilö, kaupungin virastojen huolto-osaston päällikkö Watanabe, 20-vuotisen virkauransa turruttama mies, jonka kauniit nuoruudenunelmat rutiini on puuduttanut. Hän osaa vain olla olemassa, mikä hänen kohdallaan merkitsee vain loputtomien paperipinojen leimaamista aamusta iltaan. Yhtä kuollut on koko virasto: kaupungin naisten lähetystö, joka on tullut anomaan likaisen lammikon muuttamista leikkikentäksi, pystytään vain ohjaamaan osastolta toiselle, ikuista kehää. Lähetystön kiertokulku on esitetty purevan satiirisena, lyhyiden, verkkaisten kuvajaksojen sarjana.

Elokuvan ongelma on tämä: mikä on kuolemaantuomitun reaktio, kun hän tajuaa tuhlanneensa elämänsä ja saa vain puoli vuotta aikaa lunastaakseen ihmisen arvonsa. Ainoa, jonka hyväksi Watanabe on elänyt, on hänen poikansa Mitsuo, aikuinen, naimisissa oleva mies, joka ei enää tarvitse isältään muuta kuin hänen eläkkeensä. Palattuaan kotiin lääkäristä ja kuultuaan pojan keskustelevan vaimonsa kanssa Watanabe tajuaa oman yksinäisyytensä ja hyödyttömyytensä. Watanaben ensimmäinen reaktio on alistuminen, kaiken turhuuden myöntäminen. Hän etsii unohdusta yölliseltä huvittelukierrokselta ja saa Mefistokseen merkillisen romaanikirjailijan. Tämän kierroksen aikana hän laulaa yökerhossa kilkuttavan pianon säestyksellä tunnelmaltaan omalaatuisen vahvan surumielisen laulun elämän onnesta ja nuoruuden katoavaisuudesta.

Huvittelu ei tuo ratkaisua Watanaben ongelmaan. Seuraavana päivänä hän tapaa sattumalta kadulla nuoren tytön, joka on työskennellyt hänen alaisenaan ja joka työpaikkaa vaihtaakseen tarvitsee Watanaben leiman todistukseensa. Tästä alkaa omituinen suhde, kuolevan vanhan miehen kaikesta eroottisuudesta vapaa tarrautuminen siihen terveeseen, luonnolliseen elämäniloon, jotta tyttö edustaa. Watanabe löytää ratkaisun tytön yksinkertaisesta elämänasenteesta: hänen kertoessaan uuden työnsä, leikkikalujensa valmistamisen tuottamasta ilosta Watanabe välähdyksenomaisesti tajuaa elämän sisällön ja merkityksen salaisuuden. hän palaa virastoonsa ja uskaltaa lopultakin tehdä ratkaisun: lammikko muuttuu leikkikentäksi. Elokuvan ensimmäinen osa pyöristyy alun röntgenkuvasta Watanaben suurikokoiseen valokuvaan hänen hautajaistilaisuudessaan. Selostaja kertoo, että elokuvan sankari on kuollut.

Käsikirjoituksen rakenteellisesti erikoinen, mutta täysin motivoitu ratkaisu perustuu siihen, että Watanaben ”uudestisyntymisen” jälkeiset vaiheet sekä ennen kaikkea muiden ihmisten reagointi niihin esitetään muistotilaisuudessa kertomuksina ja takaumina osanottajien vähitellen juopuessa tarjoilusta. Eri osastojen virkamiehet riitelevät ensin, kenelle ansio leikkikentän aikaansaamisesta oikeastaan kuuluu. Mutta juopuessaan he innostuvat: Watanaben esimerkkiä on seurattava, yleisen kiihtymyksen vallassa tehdään suuria suunnitelmia, enää eivät byrokratia ja rutiini saa tukahduttaa edistystä.

Kertomus Watanaben kuolemasta on Ikirun kauneimpia kohtia. Oman leikkikenttänsä keinussa istuen lumen hiljaa putoillessa Watanabe laulaa viimeisen kerran yökerhossa muistamansa laulun elämästä ja onnesta, mutta nyt siinä on aivan toinen, kirkas ja seesteinen sävy.

Seuraa arkipäivä toimistossa. Tilanne on aivan sama kuin elokuvan alussa, tällä kertaa vuotaa jossakin vesijohto, mutta eihän asia oikeastaan kuulu millekään osastolle… Vain yksi virkamies pystyy katkerana tajuamaan kaikkien päätösten ja kauniiden lupausten tyhjyyden, mutta hänelläkään ei ole voimaa protestoida. Loppukuvassa hän seisoo auringon laskiessa sillalla ja katsoo Watanaben leikkikenttää – ehkä hän on heikkoudestaan huolimatta sittenkin saanut jotakin Watanabelta. Tästä kohtauksesta heijastuu Kurosawan koko viisaus ja ymmärtämys ihmistä kohtaan: patenttioptimismilla ei hänen maailmassaan ole sijaa.

– Risto Hannula (1958)