ROOMAN AURINGON ALLA (1955)

Rooman duunarikorttelit kuplivat iloisesti kuin samppanja neorealismin vaaleanpunaisimmassa lasissa, kun mekaanikot, ravintoloitsijat ja mainosmannekiinit heittäytyvät välimerellisten tunteiden vietäviksi. Bologninin neljäs ohjaustyö breikkasi Cannesissa ja nosti myös lemmenkipeää parturia näytelleen Nino Manfredin yleiseen tietoisuuteen.

***

Aloittakaamme arvoituksella. Mauro Bolognini oli italialaisen elokuvan, oopperan ja teatterin johtohahmo 35 vuoden ajan. Hänen kaupallista suosiota ja kritiikin arvostusta nauttineet elokuvansa olivat täynnä kansainvälisiä tähtiä (Marcello Mastroianni, Gina Lollobrigida, Jean-Paul Belmondo, Catherine Deneuve, Laurence Harvey, Ingrid Thulin) ja kahmivat pääpalkintoja Cannesin, San Sebastian ja Locarnon festivaaleilla. 1960- ja 70-luvuilla hänen maineensa levisi Italian ulkopuolelle, ja hänen tuotantonsa keräsi kulttisuosiota Euroopassa ja Latinalaisessa Amerikassa (englanninkielisiä maita lukuunottamatta). Tänään, hädin tuskin viisi vuotta kuolemansa jälkeen, Bolognini ja hänen elämäntyönsä ovat paljolti unohdettuja.

Ennen kuin syöksyn Bologninin intohimoiseen ja poleemiseen puolustamiseen, saattaa olla paikallaan pohtia, miksi asian laita on näin. Kestävän maineen luoneita italo-ohjaajia yhdistää jatkuvuus ja välittömästi tunnistettava tyyli. Michelangelo Antonionin jäätävä melankolia; Bernardo Bertoluccin kiiltokuvamarxismi; Luchino Viscontin rehevän operettimainen dekadenssi; Federico Fellinin päin pläsiä läjähtävä friikkisirkus. Aloittelevakin elokuvanharrastaja tunnistaa heidän kädenjälkensä kilometrien päästä; akateemiset kriitikot tietävät mitä odottaa heidän nimensä kuullessaan.

Bologninin oeuvre sen sijaan uhmaa määritelmiä eikä noudata ennakko-odotuksia. On väärin todeta – Mira Liehmin tavoin – että häneltä puuttui oma tyyli. (Kirjoittaessaan Bologninin kirjallisuusfilmatisoinneista Liehm toteaa: ”Hänellä ei ollut kunnianhimoa heijastaa omaa näkemystään tai persoonaansa niihin kertomuksiin, joita filmasi. Häntä voi parhaimmillaan kutsua ymmärtäväiseksi, älykkääksi kuvittajaksi.”)

Puhtaasti tyylillisillä arvoilla mitattuna Bologninin elokuvissa on kohtauksia, jotka pärjäävät kenen tahansa yllämainitun tähtiohjaajan töille. Orgiat Kauniin Antonion sisilialaishuvilassa ovat sen verran chic anomie, että Antonionin uupuneimmatkin pirsketunnelmat jäävät kakkosiksi. Radikaali kuvaus lapsensa punaiseen verhoavasta antifasistisesta äidistä elokuvassa Libera, amore mio! pelaa Bertoluccin pussiin mitä tämän visioon marxilaisuudesta muotiteesinä tulee. Agostinon venetsialainen monokromaattisuus sykkii samaa rappeutunutta intohimoa kuin Viscontin kuuluisampi teos. Jakso mielisairaalan naamiaistansseissa elokuvassa Per le antiche scale on silmiähivelevyydessään tasoa, jollaisesta Fellini kykeni ainoastaan uneksimaan.

Ei myöskään ole reilua epäillä – joidenkin tutkijoiden tavoin – että Bolognini olisi vain kuuluisampien ohjaajien sliipattu jäljittelijä. Hänen ensimmäisen merkittävän elokuvansa Rooman auringon alla (1955) keskeisenä tapahtumapaikkana toimii työväenluokkainen roomalainen tanssisali. Nuorten parien kuumeinen ja lievästi aggressiivinen boogie-woogie vaikuttaa Viscontin kahta vuotta myöhemmin tekemän Valkeitten öitten vastaavan, tyylitellymmän ja itsetietoisen poeettisen kohtauksen neorealistiselta harjoitussessiolta. Fotoromanzeista tunnettua diivaa tervehditään orgastisesti tanssien, mikä enteilee Anita Ekbergin monin verroin glamorisoidumpaa vierailua Fellinin La dolce vitassa. Samalla kun kumpikaan myöhemmistä teoksista ei ole tietoinen kunnianosoitus Bologninille, kohtaukset osoittavat hänen paikkansa italialaisen elokuvailmaisun ja -tyylin eturintamassa. Monessa mielessä hän oli aina muita edellä.

– David Melville (Senses of Cinema, November 2006).

koko artikkeli osoitteessa: https://www.sensesofcinema.com/2006/great-directors/bolognini/