Hitchcockin ja Argenton kaikuja hyödyntävä seksin ja psykologisen jännityksen kyllästämä neo noir seuraa epävakaata sanfranciscolaista poliisia, joka ajautuu vaaralliseen suhteeseen murhatutkimuksen pääepäillyn kanssa. Rohkean ja provosoivan trillerin keskipisteenä kimmeltää Sharon Stonen ikoninen roolityö viileänä vamppina. Häpeämätön Hollywood-klassikko juhlii avoimesti halua ja vaarallisia viettelyksiä.

***

Kattopeili on makuuhuoneiden vakiovaruste Basic Instinctissa, elokuvassa jota amerikkalainen media on heijastellut niin perusteellisesti, että Eurooppaan saapuessaan se tuntuu tuijottavan itseensä. Heti ensimmäisessä otoksessa kamera tekee kuperkeikan kattopeilistä silkkilakanoille asettuneeseen alasto­maan pariin, jonka nivuset ovat kietoutuneet toisiinsa. Nainen nousee satulaan, sitoo miehen ranteet sängynpäätyyn ja kurkottaa kissapedon tavoin selkä kaarella kohti jääpiikkiään…

Nimellisesti Basic Instinct sijoittuu San Franciscoon (kuten Vertigo, Bullitt ja Likainen Harry), mutta todellisuudessa sen tapahtumapaikkana on aistien valtakunta. Tuhlailevan superkulutuk­sen ilmapiiriä korostavat huippujohtajien päämajoja muistuttavat poliisikonttorit ja Pentagonin sodanjoh­tokeskuksen kaltainen kuulustelusali. Vaikutelmaa tukevat häikäisevät kamera‑ajot ja nosturiotokset, hissin ristikoista tihkuvat tarkkaan säädellyt valot sekä henkeäsalpaavat helikopterikuvat moottoriteiltä.

Kuten Robocopissa ja Total Recallissa Paul Verhoeven laittaa Hollywood‑genren lainaus­merkkeihin. Thrillerinä Basic Instinct on pikemminkin barokkinen kuin jännittävä, lähempänä DePalmaa kuin Hitchcockia. Pusertavin jakso on kuva‑vastakuvamontaasi, joka johtaa Michael Douglasin ja Sharon Stonen kohtaamiseen yhdessä elokuvan hyperteatraalisista, tihkuvan kuumista seksikohtauksis­ta. Kovaksikeitetty huuliveikko Nick Curran on yhteenveto Michael Douglasin aikaisemmista rooleista: Vaarallisesta suhteesta, Ruusujen sodasta ja TV‑sarjasta The Streets of San Francisco. Elokuvan alkaessa hän on superdeprivaation uhri, hyllytyksen partaalla oleva etsivä, joka on joutunut luopumaan tupakasta, seksistä, viinasta ja kokaiinista.

Amerikkalaiset elokuvat, ainakin Howard Hawksin ohjaamat, olivat aikoinaan ammattilaisuuden ylistyksiä. Basic Instinct on ammattietiikan katoamisen lähes houreenomainen kuvaus. Psykiatriseen tarkkailuun komennettu Curran pitää yllä intiimisuhdetta terapeuttiinsa (Jeanne Tripplehorn), joka puoles­taan huutokauppaa etsivän huippusalaisen terapiamapin rikkaalle kirjailijattarelle (Sharon Stone).

Lilithmäisine juonineen ja vampyyrinhymyineen Stone tarjoaa käärmemäisimmän roolitulkinnan sitten Amanda Donohoen (The Lair of the White Worm). Kirjailija Catherine Tramellina Stone on täydellinen paha nainen. Mielenkiintoista kyllä miehet (heterot ja homot) ovat tuominneet elokuvan paljon innokkaammin kuin naiset. Kaikissa tilanteissa Tramell tuo rajoja rikkovan voimansa julkeasti esiin. Poliisin kuulustelussa hän sytyttää uhmaavasti savukkeen alueella, jolla tupakointi on kielletty, häkellyttää rankoilla puheillaan kuusi paatunutta poliisia niin, että hiki virtaa heidän kasvoillaan, ja vaihtaessaan jalkojensa asentoa paljastaa ohimennen, ettei hän käytä alushousuja.

Basic Instinct ‑uutisaiheista mehevimpiin kuului Joe Eszterhasille tilitetty ennätyspalkkio skena­riosta, joka oli jo neljäs kierrätys käsikirjoittajan perusteemasta: päähenkilö tinkii ammattietiikastaan läheisen henkilön vuoksi vain huomatakseen lopulta, että tämä on syyllistynyt uskomattoman kammotta­vaan rikokseen (teeman edelliset muunnelmat olivat Viiltävä terä, Petetty ja Soittorasia). Tällä kertaa Eszterhas hylkää logiikan rippeetkin. Verhoeven hurjastelee ujostelematta räikeän epäuskot­tavien kohtien ohi. Ruumiit pinoutuvat, epäillyt vilahtelevat ja Tramellin ja Curranin suhde etenee jatku­vana crescendona. Turboahdetussa eroottisessa fantasiassa Curranin varsinaisena vihollisena ovat hänen omat ylikuumentuneet hormoninsa, joiden hallinnan hän on menettänyt; yhtä aktiivinen Tramell liikkuu sen sijaan unenvarmasti seksuaalisesti ambivalentissa maailmassaan. Mediakohun hälvettyä voidaan todeta, että Verhoeven hallitsee suvereenisti hyperbolaan perustuvan ilmaisutyylinsä, ja, toisin kuin aluksi luultiin, elokuvan puolustajiksi ovat kohonneet feministit ja lesbokatsojat.

‑ J. Hobermanin (Sight and Sound, May 1992) artikkelin pohjalta omiin kommentteihin edeten   AA 15.8.1995